Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Juurikasmaalta hevos- ja paperihommien kautta omaan unelma-ammattiin

Pian 30 vuotta Mänttä-Vilppulan kaupungineläinlääkärinä toiminut Pia Sarja vietti lapsuutensa pienellä tehdaspaikkakunnalla, jolla oli vahva yhteys Mänttään. Tervakosken paperitehdasta johti Sarjan lapsuudessa R. Erik Serlachiuksen pikkuveli Bror Serlachius , ja meno oli siihen aikaan aika tavalla samanlaista kuin Mäntässä. Tehtaalla oli aina 1970-luvun puoliväliin paperinteon lisäksi muutakin toimintaa. Monet varhaisteinit, jotka eivät vielä päässeet tehtaalle töihin, aloittivat työuransa tehtaan maatalouspuolelta. Pia Sarja oli yksi heistä. – Elettiin vuotta 1974 kun menin ensimmäistä kertaa kesätöihin tehtaan omistamalle juurikasmaalle, joka sijaitsi kivenheiton päässä asunnostamme, Pia Sarja muistelee. – Siihen aikaan juurikkaan harvennus tehtiin jo pelkästään pitkävartisella kuokalla, joen ei sentään tarvinnut kontata. Harventamisesta maksettiin tasan penni metriltä, joten kovin mahtaviin ansioihin ei ensimmäisenä kesänä päästy. Hän muistelee, että ensimmäinen kesäurakka kesti noin puolitoista viikkoa ja rahaa tuli käteen 63 markkaa. Olihan se siihen aikaan iso raha, mutta ei se ilmaiseksi tullut. Tällä rahalla ei ostettu mitään näkyvää, vaan palkka kului johonkin ihan muuhun. – Olin silloin 12-vuotias ja aivan hevoshullu. Koko palkka meni lyhentämättömänä hevosharrastukseen. Tervakoskella ei silloin liiemmin hevosia ollut, joten minä kahlasin 15 kilometrin säteellä kaikki mahdolliset työhevoset läpi. – Kävin hevosia taputtelemassa ja hoitamassa. Niillä ei usein pääsyt ratsastamaan, joten konkreettisesti se ensimmäinen tienesti meni ratsastustunteihin, jotka siihen aikaan maksoivat muistaakseni kuusi markkaa per kerta. Juoksutyttönä raveissa Heti seuraavana kesänä tyttö pääsi jo kesätöihin ravitallille, jonka omisti Riihimäen raviseuran toimitsija. Hän pyysi Sarjaa ja Sarjan ystävää töihin Riihimäen raveihin. Sarja oli siis yhdessä ystävänsä kanssa kaikissa sen kesän raveissa varikon kioskissa hommissa, lähinnä juoksutyttöinä. He joutuivat kantamaan koko ajan täydennystä puolen kilometrin päästä pääkatsomosta makkara, kahvi ja hernesoppa varastoihin. Se oli sen ikäisille tytöille aika raskasta hommaa, mutta työt tehtiin ilolla. – Kesän aikana oli silloin kuudet ravit ja sinä kesänä tienattiin hommista 30 markkaa päivä, mutta itse asiassa me olisimme menneet sinne vaikka ilmaiseksi, koska se oli niin mukavaa. Hänelle on jäänyt upeina muistoina mieleen, kuinka sai tavata hienoja hevosia ja kuuluisia ravimiehiä, ja myydä kuskeille kahvia ja makkaraa. Riihimäen raveista tulikin hänelle mieluisa kesätyöpaikka peräti neljäksi kesäksi. Toiseksi viimeisenä ravikesänä Sarja ennätti olla kesätöissä myös minigolfkentän hoitajana Helsingissä. Tästä työstä hän livisti aina raviviikonloppuisin Riihimäelle raveihin. Kahden työn tekeminen oli aika raskasta, mutta myös palkitsevaa. – Siihen aikaan kaikille halukkaille tuntui löytyvän töitä ja suurin osa myös käytti tilaisuutta hyväksi. Ei 1970-luvulla vanhemmilta juurikaan herunut rahaa lasten harrastuksiin. Itse piti rahat tienata. Ammatinvalinta oli selvä Kotitöitä ei tyttö juurikaan joutunut tekemään, mikä jälkeenpäin on jopa vähän harmittanut. Äiti teki kotityöt ja Sarjalla jäi aikaa omiin harrastuksiin. Hevosten lisäksi harrastuksiin kuului lukeminen. Tällä saralla hevoskirjat olivat ehdoton ykkönen. Suurimman vaikutuksen teki James Herriotin tunnettu sarja Kaikenkarvaiset ystäväni, joka oli ehdoton innoittaja tulevaan ammatinvalintaan. – Muistaakseni päätin jo 14-vuotiaana, että haluan isona eläinlääkäriksi. Tähän minua innosti myös se, että vanhin sisko opiskeli samaa alaa. Hän oli mennyt Helsingin eläinlääkikseen viisi vuotta minua aiemmin. Lukiossa päämäärätietoinen tyttö ei uhrannut aikaa mihinkään turhiin aineisiin. Hän panosti täysillä fysiikkaan kemiaan ja biologiaan. Sarja pääsi siten vuonna 1981 ensimmäisellä kerralla sisään. Sinä vuonna oli helpompi päästä lääketieteelliseen kuin eläinlääketieteelliseen. – Vaikka ammatinvalinta oli selvä, piti kesätienestejä hankkia ihan muualta. Tervakoskella mentiin tietysti töihin tehtaalle, ja olin siellä paperia leikkaamassa heti ylioppilasvuonna, ja samassa paikassa vielä seuraavana kesänä. Siellä pääsi hyville tienesteille, ja työkaverit olivat mukavia. Miltei 30 vuotta paikkakunnalla Sen jälkeen alkoivat alaan liittyvät kesätyöt. Ensimmäisenä tulla tupsahti eteen seminologin työt. Tuttavallisemmin kravattisonnin hommat, kuten Sarja itsekin asian ilmaisee. Tässä työssä hän sanoo oppineensa tuntemaan maatilan töitä vähän paremmin, mikä oli hyvä tulevia hommia ajatellen. Varsinaiseen praktiikkaan pääsevät vasta viiden opiskeluvuoden jälkeen. Sarjan ensimmäinen eläinlääkärin kesäpesti löytyi Piippolasta, jossa hän asui Vaarintiellä. Vuonna 1987 Sarja valmistui ja löysi itsensä Nivalasta. Sieltä lähti matkaan myös mies ja nykyinen sukunimi. Hän kävi opintojen päälle vielä hygieenikkokurssin ja pääsi Oulaisiin vakiovirkaan. – Sitten hain kollegan kehotuksesta paikkaa Mäntästä ja pistin huvikseni paperit sisään. Kävin alustavasti tutustumassa paikkaan ja kävin jopa haastattelussa. Unohdin sitten koko asian. Havahduin vasta kun Vilppulan kunnansihteeri tarjosi minulle asuntoa. Olin tästä vähän ihmeissäni, koska minulle ei ikinä tullut virallista tietoa valinnasta. Hän varmisti asian eläkkeelle jäävältä Pauli Knaapilta ja otti ensin Oulaisilta vuoden virkavapaa, koska halusi katsoa miltä paikkaa vaikuttaa. Ilmeisesti aika hyvältä vaikutti, koska samalla paikkakunnalla eletään edelleen. – Täältä löytyivät hyvät harrastusmahdollisuudet läheltä. Minä ratsastin ja mies pelasi jääkiekkoa. Melko pian rakennettiin oma talo, jossa on asuttu siitä lähtien ja parin vuoden päästä tulee täyteen 30 vuotta paikkakunnalla. Eläimiä on edelleen mukava hoitaa Hänen mielestään Mänttä-Vilppula on aina ollut hyvä elää ja asua. Vuosien saatossa on menty jonkin verran taaksepäin. Väki ja palvelut ovat vähentyneet, mutta peruspalvelut pelaavat ja edelleen on hyvä paikka. – Tänne tultaessa työnkuva laajeni, koska paikkakunnalla oli elintarvikelaboratorio ja pieneläimiä oli erittäin paljon. Myös karjatiloja oli runsaasti. Päivät ja osin myös yöt olivat täynnä työtä. Päivystin joka toinen päivä, mikä kieltämättä oli aika rankkaa. – Työaikalaki ei koske edelleenkään eläinlääkäreitä. Silloin kun ei olla lomalla niin ollaan keskimäärin 66 tuntia viikossa töihin sidoksissa. Ei hän ammattiaan kuitenkaan mihinkään muuhun vaihtaisi. Eläimiä on edelleen mukava hoitaa, mutta päivystys ja kauemmaksi suuntautuvat yökeikat alkava pikkuhiljaa rasittaa. – Päivätöistä nautin edelleen täysillä. Kaikki päivät ovat erilaisia ja eläimet ovat aina ihania. Päivystyksestä voisin jo kyllä luopua. On aika raskasta lähteä hoitamaan sairasta eläintä jonnekin sadan kilometrin päähän. Muuten kyllä tunnen tehneeni ammatinvalinnassa ainoan oikean ratkaisun.