Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kaksinkertainen isä

Se oli isänpäivää edeltävä torstai kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten. Olin synnytyssalissa todistamassa, kun esikoisemme syntyi. Samana päivänä uutisoitiin Leonid Brežnevin kuolleen, mutta sillä hetkellä en pitänyt sitä minään uutisena. Minusta oli tullut isä. Seuraavana päivänä meille kerrottiin, että lapsellamme epäiltiin Downin syndroomaa. Riemu mureni epämääräiseksi tunteiden sekamelskaksi, tuntui kuin olisin menettänyt poikani, jonka syntymää edellisenä päivänä olin juhlinut. Enhän tietenkään menettänyt muuta kuin sen lapsen, jonka olin odotusaikana kuvitellut tulevaksi. Todellisuus heitti meidät takaisin ensimmäiseen ruutuun. Alkoi elämä erilaisen lapsen kanssa. Kolme vuotta myöhemmin olimme taas synnytyssalissa. Tällä kertaa syntyi tyttö. Esikoisen kanssa ensimmäiset kolme vuotta olivat olleet tehostettujen toimien aikaa. Emme jutelleet tavallisia lasten juttuja, kun lapselta ei puhetta tullut. Yritimme keksiä keinoja, miten lusikka pysyisi kädessä ja solahtaisi vielä suuhunkin. Samanikäisten lasten kehitys eteni raketin lailla, mutta samalla kehittyi myös oma ymmärrykseni erilaisuuteen. ”Todellisuus heitti meidät takaisin ensimmäiseen ruutuun.” Pikkusiskon tekemisten kanssa olimme ällikällä lyötyjä. Kun jotain neuvoi, hän teki sen heti. Ei tarvinnut harjoitella kahta vuotta, kaksi kertaa riitti. Niin riitti iloakin. Tytön puheet alkoivat täyttää kotiamme, ja saimme voimaa pyrkimyksiimme tarrautua normaaliin elämään. Esikoisen hoitaminen vaati kuitenkin yhä enemmän. Autismikirjon piirteet alkoivat sulkea kommunikaatioväyliä, katsekontakti hävisi, koskettamisen vaikeus tuli tilalle. Ennen kaikkea yöt muuttuivat mahdottomiksi, vuosikausia kahden tai kolmen tunnin unet, joskus kokonaan nukkumatta. Meillä oli kaksi yhtä tärkeää lasta, mutta toinen vei väkisin enemmän aikaa. Siinä kaksinkertainen isä tunsi itsensä vähintään keskinkertaiseksi. Vaikka tytöstä näki, että hän kaipasi huomiota, hän halusi urhoollisesti osallistua veljensä huolenpitoon. Sama empatia hänestä löytyy edelleen omien lastensa äitinä. Nyt he molemmat ovat omissa kodeissaan, ja me taas kahdestaan. Olen onnellinen lapsistani ja iloinen isä. Totuus on, että heidän äitinsä on mahdollistanut isyyteni. Se on hyvä muistaa aina isänpäivääkin juhlittaessa.