Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Järjestöaktiivi Ritva Anttila juhli pyöreitään ystävän kanssa – Paljon kokenut nainen jaksaa yhä mennä eteenpäin

Sota oli syttynyt Suomessa muutamaa päivää aiemmin. Hakkaraisen perheen äiti oli viimeisillään raskaana, laskettuun aikaan oli kuitenkin vielä kuukausi. Perheen isä oli rintamalla. Sodan syttyminen kuitenkin säikäytti äidin pahoin, ja synnytys käynnistyi. Näin 3. joulukuuta 1939 näki päivänvalon Hakkaraisen perheen tytär Ritva . – Perheemme asui Varalassa, kirkon vieressä. Samassa talossa asui viisi perhettä, kertoo 80 vuotta täyttänyt Ritva Anttila (o.s. Hakkarainen). Hakkaraisen perheessä oli tuolloin jo useampi lapsi ja naapurusto piti huolta siitä, että perheen äiti jaksaa ja pärjää yksin lasten kanssa sodan yli. –Äiti laittoi meidän useasti sota-aikana turvaan Konnenveden mummolaan, jossa olimme paljon veljeni Reinon kanssa, Anttila muistelee. Talo Tammikankaalta Sodasta huolimatta Anttila muistaa leikkineensä sisarustensa ja muiden lasten kanssa nykyisen kirkkopuiston alueella, jossa oli silloin iso kivi ja jonkinlainen lutakko. Anttilan isä työskenteli ennen sotaa paperitehtaalla ja sai sodan jälkeen Mäntän Tammikankaalta rintamamiestontin. Perhe rakensi tontille talon, jossa Anttila asui ennen kuin muutti pois kotoa. – Isä perusti sodan jälkeen oman yrityksen ja äiti teki viimeistelytöitä ompelija Helvi Haikalalle , Anttila kertoo. Vuonna 1956 Anttila sai työpaikan Mäntän sairaalalta. Hän työskenteli sairaala-apulaisena ja opetteli työn ohessa röntgen kuvien kehittäjäksi. Vuonna 1960 hän meni naimisiin Reino Anttilan kanssa. – Kaksi vuotta myöhemmin muutimme Reinon kanssa Hausjärvelle, kun hän sai sieltä palokunnasta työpaikan. Minä tein aina niitä hommia, mitä oli tarjolla, Anttila kertoo. Lapsiperhearkea varjosti miehen sairaus Anttilat ehtivät asua Hausjärvellä noin kahdeksan vuotta, kunnes Ritva Anttilan ystävätär oli huomannut lehdestä, että Jämsänkoskelle haetaan palopäällikköä. Ritva näytti ilmoitusta miehelleen ja tämä haki paikkaa. – Muutimme Jämsänkoskelle ja rakensimme sinne oman talon vuonna 1972. Minä sain töitä Jämsän sairaalasta, Anttila kertoo. Anttilan perheeseen syntyi vuonna 1981 tytär Minna . Lapsiperhearki sai käänteen, kun Reinon viimeiseksi työtehtäväksi jäi Koskenpään Mon Repos -korpihotellin tulipalo vuonna 1987. – Reino kävi tuon tapahtuman jälkeen työterveydessä, jossa lääkäri sanoi hänelle hyvin suoraan, että hänen työnsä on nyt tehty, Anttila muistelee. – Arki oli rakasta, kun piti käydä töissä, Minna oli pieni ja mies sairas. Anttilat tekivät päätöksen muutosta takaisin Mänttään, jossa vielä kummankin äidit asuivat. Perhe pakkasi tavaransa ja ostivat asunnon Mäntästä. – Minna aloitti koulun täällä ja minä pääsin takaisin Mäntän sairaalalle töihin. Reinonkin kunto parani sen verran, että hän jaksoi huolehtia lapsesta, kun minä tein vuorotyötä, Anttila kertoo. Yksin, mutta ei yksinäinen Vuosien työ sairaalassa on antanut Anttilalle paljon. Hän toteaakin, ettei hänestä olisi koskaan tullut sellaista ihmistä kuin nyt on, jos hän ei olisi ollut sairaalassa töissä. Vuosien varrella hän on saanut työyhteisöistä paljon ystäviä itselleen, joiden kanssa pitää yhä yhteyttä. – Jäin eläkkeellä 20 vuotta sitten, kun täytin 60 vuotta. Reino kuoli samana vuonna ja Minna muutti pois kotoa lukion jälkeen. Silloin mietin, että muutan takaisin Jämsään, mutta päätin sittenkin jäädä tänne, koska ystäväni olivat täällä, Anttila kertoo. Vaikka Anttila sanoo jääneensä yksin, eivät vuodet ole olleet yksinäisiä. Aktiivinen nainen on ollut mukana järjestö- ja luottamustoimissa omien sanojensa mukaan aina, ja oli selvää, että se toiminta jatkuu eläkkeelläkin. – Olin työvuosinani työsuojeluvaltuutettu, henkilökuntaneuvostossa sekä ammattiosaston toiminnassa mukana. Ennen vuotta 2009 olin kaksi kautta seurakunnan kirkkoneuvostossa. Nyt olen ollut Mäntän Eläkkeensaajissa mukana 15 vuotta ja kolmas kausi vanhusneuvostossa on menossa, Anttila listaa. Ystävät ovat kaikki kaikessa Järjestötoiminnan ja luottamustoimien lisäksi Anttilalla riittää aikaa sukulaisille ja ystäville sekä käsityöharrastukselle. Hän sanookin, että jos jäisi paikalleen tekemättä mitään, hän ehtisi murehtia liikaa. – 80-vuotissyntymäpäivänäni ystäväni tuli hakemaan minua ja lähdimme yhdessä humpsuttelemaan Jämsään. Kävimme ostoksilla ja syömässä. En kertonut suunnitelmasta etukäteen kenellekään, Anttila paljastaa. Ystävät ovat Anttilalle se, mikä sai hänet aikanaan jäämään Mänttään. He ovat sitä myös tänä päivänä. Enää Anttila ei halua lähteä kotikylästään minnekään.