Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Rauno Nieminen tienasi ensimmäisen markkansa soittamalla

Vilppulan Kolhossa Uittosalmentien varrella pienen maalaistalon pahnanpohjimmaiseksi 6.6.1955 syntynyt Rauno Nieminen lähti mukaan ensimmäiselle työreissulle juhannuksena parin viikon ikäisenä. Perheen pellot olivat hajallaan kaukana kotoa, ja niille lähdettiin töihin koko perheen voimin. Ennen kuin jatketaan Niemisen työuraa eteenpäin, piipahdetaan hetkeksi nykyhetkeen. Ennen kuin päästiin tuhannen työn miehen kanssa haastatteluun saakka, lähetti Rauno Nieminen sähköpostissa ansioluettelonsa, jossa oli kaikki hänen tekemisensä vuodesta 1979. Siitä lähtien mies on kirjannut ylös kaiken. Luettelo on ehdottomasti pisin koskaan näkemäni, ja se sisältää 45 pienellä kirjasimella täyteen kirjoitettua sivua ja välilyönteineen 85 012 merkkiä. Pellon reunalle kaksiviikkoisena Palataan takaisin alkuun. Syntyessään Rauno oli Niemisen perheen kymmenes lapsi. Lapsia oli syntynyt pitkän ajan sisällä ja nuorimmaisen tullessa maailmaan, olivat vanhimmat muuttaneet pois kotoa. – Kun minä synnyin, ei sodasta ollut aikaa vielä kuin kymmenen vuotta. Sota vaikutti meidän perheessämme pitkään. Isä oli rintamalla pitkän kaavan mukaan, kaikkiaan viisi vuotta ja palasi kotiin sotainvalidina. Meillä viljeltiin maata ja siihen aikaan ei ilmaisen lapsityövoiman käyttö ollut vielä kriminalisoitua. Minä synnyin kuudes kuudetta, ja juhannuksena mentiin jo töihin perheen kanssa. Olen siis ollut työelämässä mukana kaksiviikkoisesta lähtien, Nieminen aloittaa. Työhön kasvettiin Niemisen lapsuudessa kaikki lapset olivat töissä mukana niin pienestä kuin suinkin kykenivät, ja isommat sisarukset katsoivat vähän perään niin, että vanhemmat kykenivät tekemään omat työnsä. Varhaisilta vuosilta Niemisen mieleen on jäänyt muun muassa tappipojan homma. Heti kun pituutta oli sen verran, että ylettyi laittamaan tapin heinäseipääseen, se myös laitettiin. Hän muistaa, kuinka uutta navettaa rakennettaessa hän kantoi kattotiiliä katolle. Tästä työstä hän sai vapautuksen hajotettuaan yhden tiilen. – Ehkä tärkein ja vastuullisin työni lapsena oli kuitenkin lehmien paimentaminen. Kesäisin lehmät söivät aamulypsyn jälkeen kortetta järven rannoilla ja heinää tien varsilla. Paimenen ammatti ei siis loppunut Suomesta sata vuotta sitten. Meillä se ainakin jatkui niin pitkään kuin lehmiä oli, eli 1970- luvulle saakka, Nieminen kertoo. Soitto soi jo varhain Entisaikaiseen paimenkulttuuriin kuului kiinteänä osana paimensoittimet. Tämä päti hieman soveltaen Niemisen paimentamiseen. Hän soitti lehmille itse tehdyllä kitaralla Beatlesia ja suomalaisia tangoja. Lehmille tämä musiikki kelpasi hänen mukaansa hyvin. – Kitara ei kuitenkaan ollut ensimmäinen soittimeni. Se oli ksylofoni, jonka sain joulupukilta. Isoveli lupasi antaa minulle markan, jos osaan soittaa Ukko Nooaa. Se raha tuli tienattu samana iltana. Siitä lähtien olenkin soittanut pääasiassa rahasta. En niin kovasti tykkää soittaa nuoteista, vaikka sekin kyllä onnistuu, Nieminen heittää. Soittaminen on siis ollut verissä aivan pienestä pitäen. Ihmisiä, jotka osaavat soittaa useampia instrumentteja, kutsutaan usein multi-instrumentalisteiksi. Nieminen pistää vähän paremmaksi. Hän soittaa kaikkia instrumentteja, jotka soivat. Vaikka kotitöistä ei maksettu mitään, sai Nieminen aina muutaman lantin isoveljeltä esimerkiksi kenkien kiillottamisesta ja haulikon puhdistamisesta. Kodin ulkopuolelta hän muistaa saaneensa rahaa marjojen myymisestä. Niillä rahoilla tuli ostettua ainakin Hai-saappaat ja sadetakki. Tässä vaiheessa hänellä oli ikää vähän toistakymmentä vuotta. Jättää varman työn Raunon vanhemmat sisarukset eivät saaneet juuri kouluja käydä. Töihin lähdettiin heti kansakoulun jälkeen. Elintaso nousi kuitenkin kaiken aikaa, ja Rauno pääsi käymään keskikoulun Haapamäellä, mutta vielä siihen aikaan ei koulunkäynti kauheasti innostanut. Tuleva musiikin tohtori sai tästä aineesta päättötodistuksessa arvosanaksi kuutosen ja muutenkin todistus oli niin kehno, että ennen seuraavaa siirtoa oli pakko korottaa useampaa arvosanaa. Seuraava etappi oli ammattikoulu, ja siellä Nieminen opiskeli itsensä sähköasentajaksi. Heti koulun jälkeen vuonna 1974 alkoi vakituinen työ Serlachius Oy:n tehtaalla sähköasentajana. Se jatkui vuoteen 1977, jolloin Rauno otti lopputilin. – Paperitehtaalla tein keskeytymätöntä kolmivuorotyötä. Sukuni on ollut käsityöläisiä satoja vuosia ja minusta ei kerta kaikkiaan ollut työhön, jossa saattoi olla kahdeksan tuntia tekemättä mitään. Näin kävi monesti silloin kun kaikki sujui ilman ongelmia. Se teki minut sairaaksi, koska halusin koko ajan tehdä jotain. Otin siis loparit ja kaikki pitivät minua ihan hulluna, Nieminen muistelee. Soitinrakennus vie Nieminen oli tutustunut soitinrakentaja Jyrki Pölkkiin vuonna 1975, ja lopareidensa jälkeen Rauno vuokrasi yhdessä Pölkin kanssa Korpilahdelta verstaan, jossa he alkoivat rakentaa soittimia. – Pistettiin pystyyn yritys, ja olin siellä pari vuotta. Puolet tästä ajasta olin oppisopimuskoulutuksessa. Sitten aloin opiskella musiikkia Oriveden opistolla ja sieltä lähdin suoraan Kaustisten soitinverstaalle tekemään kansansoittimia. Siitä tämä soitinrakentaja, soittajan ja opettajan ura lähti alkuun, Nieminen kertoo. Monipolvinen ura on jatkunut tänne asti, ja vaikka Nieminen on jo virallisesti eläkkeellä Ikaalisten kotiteollisuuskoulun lehtorin virasta, ei hän edelleenkään lepäile laakereillaan. Opintoja läpi elämän Vaikka alkuun ei Niemiselle koulunkäynti suuremmin maittanut, on hän ehtinyt sittemmin korjata tämän asian moneen otteeseen. Hän on ennättänyt kouluttautua useissa oppilaitoksissa ja teki lopulta sen, mihin aika harva ei-ylioppilas on Suomessa tehnyt. Hän väitteli tohtoriksi Sibelius Akatemiassa vuonna 2008. – Onhan niitä kouluja tullut matkan varrella käytyä melkoisesti, mutta rehellisesti sanoen ei niiden käyminen liity niinkään tiedonjanoon. Palkkaluokka opettajanpestissä Ikaalisissa riippui nimittäin muodollisesta pätevyydestä, eikä siitä mitä oikeasti osasi. Siirryin askel askeleelta opistotasoisesta koulutuksesta ammattikorkeatasoiseen ja lopulta yliopistotasoiseen koulutukseen. Se tohtorinhattu oli sitten piste i:n päälle. Siitä ei palkkaluokkaa saanut enää millään ilveellä kohoamaan, Nieminen selvittää. Moniosaaja jäi Ikaalisiin Vaikka Rauno Nieminen edelleen käy silloin tällöin kesämökillä syntymäpitäjässään, on hän omien sanojensa mukaan jämähtänyt Ikaalisiin, jossa hän on asunut 1980-luvulta saakka. – Täällä on yli 200 asuntoa myytävänä, joten eihän täältä varmaan mihinkään pääse. Ihan hyvähän täällä on asua, Nieminen pohtii. Mies on pistänyt elämänsä aikana lusikkansa niin moneen soppaan, että on lopuksi pakko kysyä häneltä, mitkä ovat hänen omasta mielestään suurimpia saavutuksia? – Yhteisenä nimittäjänä kaikkiin tekemisiini on ollut musiikki eri kanteilta katseltuna. Kyllä varmaan se tohtorintutkinto oli yksi kohokohdista. Siinä meni sentään neljä vuotta. Se on eräänlainen testamentti, jossa kokosin yhteen mitä olen soitintutkimuksesta oppinut. Kyllä ammatillisella puolellakin on ollut hienoja hetkiä. Esimerkkinä vaikka kunniajäsenyys Euroopan kitaranrakennusyhdistyksessä. Aika upeaa on ollut myös kouluttaa tähän maahan yli 400 soitinrakentajaa ammattiin. Olen myös saanut olla siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut tehdä sellaista työtä, josta olen oikeasti pitänyt, Rauno Nieminen päättää.