Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Hetkittäisiä katkelmia luonnosta

Arkkipiispa Leon uusin runokirja avaa lukijoille ehkä monille tuntemattoman puolen hänestä. Useimmat tietävät hänet vain Suomen ortodoksisen kirkon johtajana ja karjalankielen ahkerana vaalijana. Kirjassa arkkipiispa avaa luontomiehen puoltaan. Hän tarkkailee ympäröivää luontoa tiiviisti ja on hyvin huolissaan siitä, mihin maailmamme on menossa. Elämä on mielekästä lähellä luontoa ja kaipaus kotiseudulle lapsuusmaisemiin tuo ilmoille kauniita ja herkkiä luontorunoja eri vuodenajoilta. Hänhän viljelee vapaa-aikanaan kotitilaansa Pielavedellä. Voin hyvin kuvitella hänet tarkkailemassa luonnon kiertokulkua kotitalonsa pihalla, kaukana Helsingin ja muun maailman melskeestä. Hän nimittäin joutuu myös virkansa puolesta matkustamaan paljon, sekä kotimaassa että ulkomailla. Hän tuo esiin kaipauksen luonnon pariin, pois loskaisesta, kiireisestä kaupungista. Katkelma eräästä runosta kertoo paljon: “Elämäntapansa muutostaan pohtii ihminen, peläten, toivoen, ihmeissään.“ Arkkipiispa Leon luontorunot ovat hetkittäisiä katkelmia. Kuin välähdyksiä siitä mitä kaiken aikaa tapahtuu, mihin maailma on menossa, mihin katoaa tulevaisuutemme, ja siitä hän on erittäin huolissaan. Toisaalta, kuten kirkonmiehelle sopiikin, hän on luottavainen siihen että meistä pidetään huolta. Olemme Luojan kämmenellä. Mutta kyllä hän silti nostaa syyttävän sormensa kohti liian itsekästä ihmiskuntaa ainutkertaisen luonnon tuhoamisesta. Runot tuovat esiin sen ihmisen, jonka olen oppinut tuntemaan vuosien kuluessa. Hän on pappi, piispa ja myös ihminen, jolle elämä on joskus ollut äärimmäisen ankaraa. Hän kirjoittaa esiin ihmiselon katoavaisuuden, miten ihminen on vain pieni osa luontoa. Tämä tulee lähelle nykylukijaa, mutta runon keinoin. "Tähtitaivas kimmeltää yllä/lumikiteet kimaltavat hangella/ ihminen ihmeissään ja ymmällä/ tässä mystisessä avaruudessa/ pimeän ja kirkkauden keskellä." Pidin tästä kirjasta enemmän kuin aikaisemmista hänen runokirjoistaan. Niissä, kuten tässäkin, on runot samalla aukeamalla sekä suomeksi että karjalaksi. Tätä teosta lukiessani, tapailin myös karjalankielisiä runoja, vaikka minulla ei mitään siteitä olekaan Karjalaan. Esiin nousi ajatus, että on sääli, miten karjalankieli on vaipunut osin unhoon, niin kaunista ja soljuvaa se on. Ilona Pelgosen piirroskuvitus on pelkistettyä, mutta sympaattista. Se täydentää luontokuvillaan arkkipiispan runoja. Siteeraan vielä viimeisen runon loppusäkeitä: sillä tällä maapallolla on ymmärrettävä se tosiasia, /että vaikka tämä on suuri/, on se ihmisten paljoudelle rajallinen ja pieni/ ja kuitenkin tässä ajassa /meidän ainoa koti. Niinpä. Seija Halme