Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Kolumni: Sanat tekevät maailman

Lapsena pojalla ei ollut sanoja, sanat olivat muiden. Lapsijoukossa sanoilla nolattiin toinen hiljaiseksi ja saatiin oma tahto läpi. Vanhempien sanat oli valittu niin, että ne pysäyttivät pojan kesken askelen, nujersivat vastarinnan jo valmiiksi. Sanat tekevät maailman ja ihmiset siksi mitä ne ovat. Välillä vanhemmat kertoivat, kuinka töissä oli työnjohtaja saatu sanottua sanattomaksi tai joku itsestään jotain luuleva työkaveri noiduttua hiljaiseksi. Kahdestaan vanhemmat puhuivat toisin: ”Tätäkö elämä vain oli, loputonta löysiä, välillä kotiin vaihtamaan eväitä ja kohta sitä on jo vanha.” Vahvimpia olivat mummun sanat. Mummu oli muuttanut heille vetoisesta mökistä ja piti siksi aina sisälläkin pipoa päässä. Mummu puhui ja hymyili harvoin. Lapsuuttaan poika kysyi siitä mummulta. Mummu sanoi, että tärkeät asiat täytyi sanoa, mutta kaiken muun näki ihmisestä, jos osasi katsoa. Mummun lauseet olivat lyhyitä, niissä sanomatta jätetty sanoi sen, mitä oikeasti sanottiin. Mummun sanoilla oli pojan mielestä oma väri, punainen. Lapsena poika sai kuulla, että he olivat vain meikäläisiä. Puheenaiheena perheessä olivat usein, kaikki ne kauheudet mitä ihmiselle voi tapahtua. Puheissa oli enteen tuntu, pahan tapahtumisen ehdollisuus oli vain muodollisuus, joku paha kuitenkin. Meikäläisillä ei ollut lapsia, mutta paljon penikoita, niitten pärjäämisestä oli ainainen huoli: ”Älä koskaan ole ensimmäinen tai viimeinen, silloin menee hyvin tai ”Ei kannata alkaa itse yrittämään mitään, sitten kun epäonnistuu, epäonnistuu oikein alleviivaten.” Enemmän kuin koskaan poika pelästyi, kun mummu halusi nähdä hänet sairastaessaan viimeistä kertaa. Poika viipyi mummun huoneessa vain vähän aikaa, tuli ulos hämmästyneen näköisenä, eikä koskaan kertonut kenellekään mitä mummu oli sanonut. Mummun kuoltua sisarukset yrittivät puhua kuin mummu, mutta sanat olivat värittömiä, sanomatta jätetty ei sanonut. Vanhempien sanat eivät enää aikaa myöten pysäyttäneet poikaa kesken askelen, siksi niihin tuli varmaan enemmän ilkeyttä. Mummu makasi sängyssään silmät kiinni ja huokaisi oudosti. Poika säikähti sitä ja kysyi hädissään: ”Mummu, miksi sinulla ei ole pipoa?" Mummu avasi silmänsä, hymyili ja sanoi: ”Majesteetti kuoleman edessä on kaikkien paljastettava päänsä.” "Pahan tapahtumisen ehdollisuus oli vain muodollisuus, joku paha kuitenkin." Ali Heikkilä Kirjoittaja on KMV-lehden toimittaja.