Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Kirja-arvio: Inkerinsuomalaisen Violan elämänkoulut

Viola Heistonen Elämäni koulut (BoD Books on Demand, 2020). Sidottu 304 sivua. Suurimmalla osalla ihmisistä elämä on ollut niin tasapaksua ja tapahtumaköyhää, että siitä ei ole muistelmien rakennuspuiksi. Toki jokaisen ihmisen elämä on itsessään merkityksellinen. Inkerinsuomalaisen Viola Heistosen elämänkaari sen sijaan on ollut kerrassaan tapahtumarikas ja mielenkiintoinen. Kirjansa esipuheessa tekijä toteaa, että lapsuuden Inkeriä ei enää ole, ja tämän muisteluksen myötä hän haluaa säilyttää siitä muistuman ja sukunsa vaiheet tallennettuna. Teos on omistettu lähinnä Heistosen suvun isähahmolle, isoisä Simo Heistoselle , jonka johdolla inkeriläisjoukko vaikeista elämänvuosista selvisi. Viola Heistonen syntyi vuonna 1936 suomalaiseen kyläyhteisöön Pohjois-Inkerissä Lempaalan kunnassa, Oinaalan kylässä. Rautu ja Kivennapa olivat Lempaalan rajapitäjiä Suomen puolella. Heistosen isä katosi Stalinin puhdistuksissa, ja äidin uusi mies, tytön isäpuoli, kaatui Leningradin rintamalla. Heistonen asuikin äitinsä Hilma-Marian ja veljensä Toljan kanssa isoisänsä talossa. Isoäiti rakasti tyttöä suuresti, samoin toisinpäinkin. Suuressa suvussa oli paljon leikkikavereita. Onnelliset lapsuusmuistot jäivät lapsen mieleen Oinaalasta, Arvilan talosta. Heistosen ollessa 5-vuotias syyskuussa 1941 tuli evakuoitumiskäsky Suomen armeijan lähetessä Lempaalaa. Aikaa kavuta autojen kyytiin oli 25 minuuttia. Juuri mitään tavaroita ei saatu mukaan. Matka suuntautui rautateitse kauaksi Uralille, kolhoosiin Udmurtiaan varsin alkeellisiin oloihin. Heistonen aloitti Udmurtiassa ummikkosuomalaisena venäjänkielisen koulun 8-vuotiaana. Hän toteaa: ”Tuohivirsut jalassa lähdin ensimmäiselle koulutielleni.” Uralin aikaa kesti sodan loppuun, ja niin päästiin palaamaan takaisin Inkeriin. Kotikylä Oinaala oli tuhoutunut sodan jaloissa, ja matkattiin Leningradin eteläpuolelle Putinan kylään. Siellä ei tällä ensimmäisellä oleskelukerralla kauan viivytty. Inkeriläisiä heiteltiin sinne tänne viranomaisten hallinnollisin määräyksin, ja matka suuntautuikin pian Itä-Viroon Võruun sovhoosille. Kesälomien aikana Heistonen toimi siellä paimentyttönä. Taas tuli Heistosille asuinpaikan ja Violalle koulun vaihto, kun inkeriläisiä siirrettiin Pihkovan alueelle Igomeliin. Perheelle osoitettiin asunnoksi korsu. Naisetkin joutuivat käymään raskaissa metsätöissä, kun paikkakunnalle perustettiin saha. Rakennettiin paremmat asunnot, ja elämä alkoi inkeriläisyhteisössä hymyillä. Heistonen kävi Igomelissa Ljadan keskikoulun. Tyttö halusi jatkaa opintoja ja päätyi lopulta ystävättäriensä kanssa kauaksi perheestään ja sukulaisistaan ammattiopistoon Arkangeliin Jäämeren rannalle. Vuosi oli 1952. Sieltä hän valmistui kaupalliselle alalle, mutta lopulta ala ei miellyttänyt: ”En lähde kauppaan kangasta mittaamaan.” Korkeammalle oli Heistosella halu opiskella. Hän pääsikin poikkeusluvalla ja hyvin suosituksin Arkangelin pedagogiseen instituuttiin liikuntatieteelliselle osastolle. Heistosen erityislaji oli pikaluistelu. Siinä hän saavuttikin tyydyttäviä tuloksia ja kilpaili jopa samoissa kisoissa Neuvostoliiton parhaiden luistelijoiden kanssa. Valmistuttuaan pedagogisesta instituutista Heistonen työskenteli monessa paikassa liikunnanopettajana ja urheiluvalmentajana. Näissä töissä kului Valko-Venäjällä Minskissä 3 vuotta. Osa ajasta oppaan töissä, jotka hän oli myös opetellut. Sitten alkoi tulla koti-ikävä ja halu siirtyä lähemmäksi sukulaisia, joita Heistonen oli tavannut vain kesälomillaan Inkerissä. Heistosista suurin osa oli kotiutunut toistamiseen Putinaan. Selvisi, että Heistosella oli mahdollisuus päästä Hatsinan pedagogiseen yliopistoon liikunnanopettajaksi, ja sinne hän myös pääsi. Viimeinen opiskelujakso, jo vanhemmalla iällä, oli kouluttautuminen Inturistin suomenkieliseksi matkaoppaaksi Leningradin alueelle. Siinä työssä sai tavata suomalaisia. Sitten tultiin vuoteen 1990. Presidentti Mauno Koivisto avasi rajan inkeriläisten paluumuutolle. Suomesta oli aikoinaan, varsinkin 1600-luvulla, muuttanut väkeä sankoin joukoin Inkeriin. Heistonen innostui asiaan ja saapui Suomeen. Myöhemmin tänne muutti muutakin perhettä. Paluu Suomeen ei ollut kaikilta osin miellyttävää. Maassamme oli alkamassa 1990-luvun lama, ja työttömyys lisääntyi vauhdilla. Heistonen oli lähestymässä eläkeikää, eikä Suomessa arvostettu ulkomaista koulutusta. Niinpä Heistonen päätyi siivoojaksi. Oppia ikä kaikki, sanotaan. Viola Heistonen kävi lapsena monta koulua ja kaiken kaikkiaan pitkän monipolvisen elämänkoulun Neuvostoliitossa. Nyt hän asuu virkeänä isoäitinä Imatralla, kirjoittaen ja inkeriläisyyttä vaalien. Hän on ollut jopa mukana politiikassakin. Heistosia asu yhä ympäri laajaa Venäjää. Heistonen käy heitä tapaamassa aina, kun se mahdollista. Kuvia olisi kirjassa saanut olla enemmän.