Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Teoksen tarina: Mahtaako kenelläkään olla aina täysin ehjä minäkuva?

Jo vuodesta 2004 Tampereella asunut Pasi Palonen käy edelleen säännöllisesti syntymäpaikkakunnallaan Mänttä-Vilppulassa. Hän liittyi Mäntän taideseuraan vuoden 2020 alusta. Erilaisia kuvia Palonen on piirtänyt pikkupojasta alkaen mutta tarttui toden teolla siveltimeen vasta viitisen vuotta sitten. Palonen pitää tällä hetkellä eniten akryyliväreillä tekemisestä, mutta myös öljyvärejä on tullut kokeiltua, ja niissä on omat hyvät puolensa. Pääosa töistä on kuitenkin viime aikoina syntynyt akryyleillä, ja muutama Palosen tuore työ on tällä hetkellä nähtävissä Mäntän taideseuran näyteikkunanäyttelyssä ja Mäntän kirjaston näyttelyssä. Tähän juttusarjaan hän valitsi ikkunanäyttelyssä esillä olevan teoksen Minäkuva , joka on maalattu tänä vuonna. – Minulla on aina ollut vahva kutsumus ilmaista itseäni erilaisten tarinoiden kautta. Tussitöitä on myös vuosien varrella syntynyt melkoinen määrä, mutta niiden tekeminen on aika tavalla erilaista kuin maalausten tekeminen, kertoo Palonen. Ainakin Palosen uudemmissa töissä värejä on käytetty vahvasti ja sumeilematta. Tämä johtunee ainakin osin siitä, että hän on tehnyt julkaisugrafiikkaa ja jo niitä tehdessään mieltynyt vahvoihin kontrasteihin. Palonen on myös siinä mielessä hiukan harvinaisempi kuvantekijä, ettei hän käytä töissään mitään malleja. Kaikki kuvat tulevat oman pään sisältä. – Teokseni Minäkuva alkoi syntyä samalla tavalla kuin monet muutkin kuvani. Aloin vain tehdä. Minulla on ehtymätön ja ajoittain hyvinkin laukkaava mielikuvitus, jota käytän hyväkseni kuvia tehdessäni. Rakennan tavallaan tekemilläni kuvilla omaa todellisuuttani, selvittää Palonen. Yhtenä iltana Palonen ryhtyi tekemään väreillä siveltimenvetoja kankaalle, ja siitä lähti muodostumaan jotain, mikä muistutti ihmiskasvoja. Pian kuva alkoi elää omaa elämäänsä. – Tunnen olevani tavallaan vain välittäjänä taulun idean ja fyysisen todellisuuden välillä. Minä ainoastaan avustan kuvan maailmaan. Kun keskellä olevan ihmiskasvo alkoi hahmottua, Palonen lisäsi siihen vähän liikettä, ja kokonaisuus alkoi näyttää särkyneeltä lasilta. – Tajusin, että tästä oli tulossa jonkinlainen peilikuva. Sitten mieleeni pulppusi jo nimi-ideoita, joista päällimmäiseksi jäi sana Minäkuva . Ihminenhän voi olla minäkuvaltaan särkynyt tai ehjempi, ja varmaan aika harvalla on ainakaan kaiken aikaa täysin ehjää minäkuvaa. Jonain toisena päivänä tämä minunkin Minäkuvani voisi olla ihan toisen näköinen, toteaa Pasi Palonen teoksensa tarinasta.