Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Mies, joka selvisi hengissä Dresdenin tuhopommituksista

Vuonna 1945 Saksa oli sekasortoisessa tilassa. Näytti väistämättömältä, että sota tullaan häviämään. Idästä päin lähestyivät venäläiset joukot ja lännestä liittoutuneet. Idässä massoittain väkeä lähti pakoon lähestyviä venäläisiä joukkoja. Yksi heistä oli silloin 12-vuotias Klaus Schnabel, joka oli matkalla yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa. Kymmenien tuhansien muiden saksalaisten kanssa he saapuivat helmikuussa Dresdeniin. Liittoutuneet pommittivat kaupungin lähes maan tasalle helmikuun 13–15. päivien välisenä aikana. Pommituksessa käytettiin runsaasti palopommeja, jotka polttivat kokonaisia kortteleita. Eri arvioiden mukaan pommituksissa kuoli 20 000–45 000 ihmistä, joista suuri osa punaisia paenneita pakolaisia. Dresdenin pommituksia aivan sodan loppumetreillä, pidetään monien historioitsijoiden mielestä yhtenä sodan järjettömimmistä pommituksista. Tuhon maksimoimiseksi käytettiin normaalinen pommien lisäksi palopommeja, joiden tuhovaikutus oli valtava ja kohdistui ennen muuta siviileihin. – En osaa varmasti sanoa, kuinka me selvisimme hengissä. Pahimman ajan olimme kahden talon välille kaivetussa tunnelissa syvällä maan alla. En ikinä unohda sitä näkyä. Ihmiset huusivat ja paloivat elävältä. Se näky syöpyi mieleen ikuisiksi ajoiksi, kertoo suurimman osa elämästään Mäntässä asunut Schnabel ja katselee välillä ikkunasta ulos. Silmät tahtovat kostua edelleen noita tapahtumia muistellessa. Schnabel asui lapsuutensa pienessä kylässä lähellä Puolan rajaa. Lähin isompi kaupunki oli Görliz. Perhe asui isolla maatilalla, jonka tilanhoitajana hänen isänsä toimi. Klausin lapsuus oli turvallista aikaa, vaikka natsit olivat nousseet valtaan jo ennen hänen syntymäänsä. – Kyllä heidän valtansa näkyi silloin kaikessa. Jokaisen oli pakko tanssia heidän pillinsä mukaan, jos halusi elää tavallista elämää. Nuoret suurin piirtein pakotettiin tietyssä iässä Hitler-Jugendiin. Siihen joukkoon kuului myös minua seitsemän vuotta vanhempi veljeni, mutta minä onneksi säästyin siltä ikäni vuoksi, muistelee Schnabel. Kaikki tiesivät juutalaisten kohtalosta, vaikka Schnabel asui perheineen niin pienellä paikkakunnalla, ettei hän muista nähneensä henkilökohtaisesti heidän joukkopidätyksiään. Ajan henkeä kuvaa myös se, että koulussakin kaikki joutuivat kunnioittamaan johtajaa natsitervehdyksin. Perheen isä joutui mukaan sotaan heti Puolan valloituksen yhteydessä. Hänet vapautettiin kuitenkin sen jälkeen asepalveluksesta ja siirrettiin takaisin aiemmin hoitamalleen tilalle tuottamaan ruokaa. Varinaisesta sota-aikaa Klaus Schnabel ei halua enemmin muistella. Mennään siis takaisin sodan lopun jälkeiseen aikaan. Sodan päättymisen jälkeen Saksa jaettiin miehitysvyöhykkeisiin. Tässä vaiheessa Schnabelin perhe oli hajonnut eri puolille Saksaa. Klaus asui yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa Jenassa. Isästä ja vanhemmasta veljestä hän ei kuullut mitään vuosikausiin. – Elämä Itä-Saksassa ei ollut kovin auvoista. Meillä riitti onneksi ruokaa, mutta esimerkiksi koulussa joutui opettelemaan venäjää, eikä se ollut kovin mukavaa. Pari vuotta sodan päättymisen jälkeen sain sitten kuulla, että isä asui Bayerissa lähellä Bassauta ja päätin yrittää jollain konstilla päästä sinne. Itäiseltä vyöhykkeeltä ei siihen aikaan todellakaan siirrytty läntiselle kovin mutkattomasti. Pitkien valmistelujen jälkeen ja erään vartijan avustuksella, Klaus pääsi lopulta pakenemaan länteen vuonna 1948. Siitä alkoi pikkuhiljaa elämä voittaa ja monien vaiheiden jälkeen Klaus pääsi opiskelemaan Munchenissä sijaitsevaan Polyteknumiin, josta hän valmistui paperi-insinööriksi vuonna 1956. Ensivisiitin Suomeen Schnabel teki vuonna 1954. Hän olisi halunnut mennä opiskelijavaihtoon Ruotsiin, mutta myöhästyi harmittavasti haussa. Unelma Ruotsista vaihtui siis Suomen ja täällä Myllykoskeen. Ollessaan Voikkaan paperitehtaalla harjoittelijana hän lähti kerran työkavereidensa kanssa erään ystävän häihin paikalliselle seurantalolla ja näki siellä ensimmäistä kertaa naisen, joka muutti hänen elämänsä suunnan. – Jäi se tyttö mieleen niin vahvasti, että kirjoitin valmistumiseni jälkeen kirjeen Mäntän paperitehtaan silloiselle johtajalle R. Erik Serlachiukselle ja tiedustelin häneltä töitä tehtaalta. Yllätyksekseni hän vastasi henkilökohtaisesti ja kutsui minut tehtaalle laboratorioon töihin, kertoo Klaus Schnabel. Tuosta vuodesta alkaen mies on asunut Suomessa ja tästä ajasta suurimman osan Mäntässä. Väliin mahtuu muutaman vuoden työjakso Pietarsaaressa, jonka jälkeen takaisin Mänttään. Viime keväänä 86 vuotta täyttänyt Klaus on tuttu kaikille mänttäläisille kuorolaulun ystäville. Hän laulaa tenoria kahdessa kuorossa ja musiikki sen kaikissa muodoissa on hänelle erittäin rakas harrastus, joka tulee verenperintönä molempien vanhempien puolelta. Vaikka miehen juuret ovat Saksassa ja siellä asuu edelleen paljon hänen sukulaisiaan, pitää hän itseään suomalaisena. – Kaikki kolme lastani ja heidän lapsensa asuvat täällä ja itse olen yhdessä vaimoni Sirkka-Liisan kanssa saanut elää täällä hyvän elämän. Jonkin verran pidän edelleen yhteyttä myös Saksaan, mutta luultavasti olen tällä hetkellä sielultani enemmän suomalainen kuin saksalainen, päättää Klaus Schnabel.