Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Kolumni: Rautakoura kertoo Suomen tarinan

Metallityöläinen Mikko Lehtonen ehti elämänsä aikana moneen. Hän oli punaisten lähettinä sisällissodan aikana Tampereella ja tutustui sotaa johtaviin persooniin hyvin läheltä. Kansalaisluottamuksensa palauduttua vankileirin jälkeen hän työskenteli Tampellan masuunilla ja myöhemmin lumppuri-tehtailija Lindroosin luottomiehenä. Lehtosen kautta kirjailija Erkki Lepokorpi tulee kertoneeksi merkittävän ja painavan luvun suomalaisuuden tarinaan. Miksei Lepokorven tarinasta ole jo kolmas elokuvaversio kierroksessa? Yhdessä kolmen teoksen sarja Käy ruusutkin kukkimaan, Rautakoura ja Pulmunen sekä Lasikuisti ovat aivan Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian veroinen, ellei ehyempikin lukukokemus. Ehkä näitä työläiskertomuksia julkaistiin 1970-luvulla niin paljon, että Lepokorpi jäi paitsioon. Hänen tarkka dokumentteihin perustuva kerrontansa ja upea työnkuvauksensa ovat nyt arvokkaita. Vilppulan rintaman vaiheistakin Lepokorpi kertoo niin realistisesti, että tuskin tamperelainen vasemmistosiipi on erityisen ylistäviä lausuntoja Lepokorven tarinalle aikanaan ladellut. Pitkässä proosassa on puolensa: ei yhtään takaumaa, ei sirpaleisiksi huomionpätkiksi hajautunutta aikajanaa, ei kertojanvaihdosta, ei muitakaan nykykirjallisuuden kikkakuutosia. Sen sijaan selkeää ja ennen kaikkea kiihkotonta kertomusta siitä, miltä juuri itsenäistyneen Suomen ensimmäiset, kompuroivat askelet valtakuntien joukossa tuntuivat erään tamperelaisen työläisperheen ja heidän ystäviensä näkökulmasta. Tosin WSOY:n kustannustoimittajat ovat jättäneet ainakin lukemiini painoksiin karmean määrän kirjoitusvirheitä. Mutta se on sivuseikka. Lepokorpi pääsee sarjan toisessa osassa kertomaan IKL:n riveissä marssivien mustapaitojen edesottamuksista. Lyötyjä lyödään, kun jo koviin rangaistuksiin tuomittujen punaisten ovipielet koristetaan punatähdellä ja kaivot saastutetaan punamaalilla. Yhteiskuntarauhaa horjuttavat, väkivaltaiset ”iikollit” pääsevät kuitenkin pelkällä nuhdesaarnalla. Ollaan sen historian ilmiön äärellä, jonka kuvittelin jääneen pieneksi harhaiseksi sivupoluksi Suomen historiassa. Nyt samankaltaiset ilmiöt ovat rauhassa saaneet nostaa päätään ensin puheen, ja nyt yhä useammin myös laittomien tekojen tasolla. Ehkä maailma ja ihmisyys pelastuisivat, jos jaksaisimme lukea enemmän Lepokorven kirjasarjan kaltaisia kertomuksia. ”Ei …nykykirjallisuuden …kikkakuutosia.”