Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Karjala-kirjoituskilpailun satoa: Evakon ikävä

Minä muistan Karjalan. Minä muistan rakkaani. Muistan lapsuuden kesät, nuoruuden yöt. Muistan maatilani. Muistan kauniit pellot, järvet sekä maisemat ikimuistoiset, niin kauniit. Muistan minun kotini. Kannakseni. Minun Karjalani. Muistan kun herra tuli ovelle sanomaan: ”Teillä on vartti aikaa poistua.” Muistan kyyneleet äitini silmissä. ”Lapset, pakatkaa vaatteet laukkuun. Mie sanon tämän vain yhden kerran. Meidän täytyy lähteä. Mie tiedän, ettette työ halua. En miekään halua, elkää luulkokaan. Mutta on pakko.” Äiti pysyi vahvana meitä varten. Äitini keräsi meidät lapset ja tavarat. Meitä oli viisi lasta. Minä olin keskimmäinen. Pienin vasta 2-vuotias. Iivo vain itki. Pieni niin ihmeissään. Isä taisteli toisaalla. Koti tuli jättää. Tuli jättää maatila, kauniit pellot, järvet, sekä maisemat ikimuistoiset. Tuli jättää koti. Kannas. Tuli jättää lapsuus. Suljin oven. Oli raskasta. Muistan matkan raskaan. Joka askeleen. Joka kyyneleen. Tuhoutuneet talot. Sodan jäljet ihmisissä ja taloissa. Kaikessa. Ikävän. Pelon. Ihmetyksen. Kannoin Iivoa sylissäni. Voi pieni, onneksi et tätä vielä tajua. Tätä kamaluutta. Päästiin Urjalaan. Siellä oli meitä muitakin. Karjalaisia. Pidettiin yhtä. Toivoin isän pääsevän sodasta. Rukoilin Jumalaa. Pappeja kierteli ihmisten ovilla. Ihmettelin, miksi. Sitten tuli meidän ovelle taas herra sanomaan. Isä pääsi sodasta. Isä pääsi pois sodasta. Hauta-arkussa. Äiti itki, mutta pysyi edelleen vahvana meitä varten. Otin äidistä mallia. Isä haudattiin karjalaisin menoin. Onneksi meillä oli äiti. Piti jatkaa elämää. Mutta tietenkään se ei onnistunut ilman ikävää. Äiti oli töissä ja minä koulussa. Ei olisi saanut puhua murretta. Puhuin silti. En antanut periksi. Lapset leikkivät, pitivät elon ilosta kiinni. Heistä otimme mallia. Iltaisin leivoimme karjalanpiirakoita. Oli vaikea kasvaa aikuiseksi sen surun ja pelon keskellä. Mutta piti pysyä vahvana. Äidin ja lasten vuoksi. Kirjoitin runoja. Tämän kirjoitin ollessani 17-vuotias, nuori nainen: ”Sinua koskaan unhoita en en, vaikka pakenen. Sinua kannan mukanani, kaunis Karjalani. Olet osa minua, oi kaunis Karjala.” Sopeutuminen Hämeeseen oli vaikeaa, mutta toistemme tuella siitä selvisimme. Löysin jopa miehen, joka vei minut alttarille. Vuodet vierivät, asuinpaikat muuttuivat, mutta muistot säilyivät. Minä muistan vieläkin Karjalan. Minä muistan rakkaani. Muistan lapsuuden kesät, nuoruuden yöt. Muistan maatilani. Muistan kauniit pellot, järvet sekä maisemat ikimuistoiset, niin kauniit. Muistan minun kotini. Minun Karjalani. Olet edelleen osa minua, oi kaunis Karjala. Mäntän Karjalaisten järjestivät Mäntän lukion oppilaille Karjala-aiheisen kirjoituskilpailun. Minna Pynnönniemen teksti palkittiin kilpailussa.