Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Kolumni: Kansantautina yksinäisyys

Voi että sitä tunsi itsensä niin yhteisölliseksi julistaessa tuhannelle facebook-kaverille ihanaa ystävänpäivää. Kaiken vaaleanpunaisen sydänkuplan lisäksi tuo päivä tuo esiin mielestäni meidän kansan yhden suurimmista ongelmista, yksinäisyyden. Kuinka ystävien muistaminen, hypetys ja kerran vuodessa tapahtuva ulkokultaisuus raapaisee syvältä sitä yksinäistä sydäntä, joka ei tunne kuuluvansa mihinkään, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä. Olin käymässä synnyinjuurilla Namibiassa loppuvuodesta ja siellä keskustelimme paikallisen guest housen työntekijän, ikäiseni Lisan, kanssa. Lisan iloisen hymyn ja positiivisuuden takaa löytyi suuria huolia namibialaisista, taloudellisia ja terveydellisiä. Hän kovasti kyseli Suomen suurimmista ongelmakohdista ja ajattelematta vastasin, että mielestäni suurimmat ongelman tuo yksinäisyys. Siinä keskustelun lomassa siskoni minua huomaamatta tuuppasi ja kuiskasi: ”älä ihan kaikkea kerro, ettei Lisalle tule paha mieli.” Olin jo ehtinyt kertomaan kuinka työttömien ja opiskelijoiden toimeentuki on turvattu, terveydenhuolto pelaa ja välillä on taloudellisesti ihan sama olla tekemättä mitään kuin tehdä töitä. Kyllä oli Lisan ilme näkemisen arvoinen tästä kaikesta. Vasta siskoni hellävaraisen huomautuksen jälkeen havahduin, että emme pysty minkäänlaiseen järkevään keskusteluun Suomen ja Namibian vastakkainasettelussa. Meillä kun on asiat heihin nähden todella hyvin. Suurimman ja jo vähän epäuskoisen naurahduksen Lisa sai siitä, kun kerroin, että monet ovat todella yksinäisiä. Hänen mielestään lähes kaiken puutteen Namibiassa korvaa se, että pidetään hyvin vahvasti yhtä perheen ja ystävien kanssa. Hän ei vaihtaisi yltäkylläisyyttä yksinäisyyteen. Hypersosiaalisena ihmisenä sitä on oppinut arvostamaan muiden ja omaa henkilökohtaista tilaa sekä rauhaa. Uskon silti, että Suomessa yksinäisyyden kokemisen juuret ovat yhtä syvällä kuin HIV Namibiassa. Ja molempien seurauksia voimme nähdä ja lukea uutisista. Kuinka sitten osaisimme kääntää yksinäisyyden yhteisöllisyydeksi, ilman pelkoa oman tilan menettämisestä? Meillä on itsellämme vastuu kertoa, jos koemme itsemme yksinäisiksi ja meillä on myös vastuu lähipiirin yksinäisyyden kokemisesta. Ehkä alku on jo siinä, että emme karta katseita kauppareissulla vaan kysymme mitä kuuluu.