Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Hiihtäjälupauksella on jalat tiukasti maassa – lähivuodet näyttävät mihin asti rahkeet riittävät

Ding dong, ding dong. Ovikello soi ja koira syöksyy häntää heiluttaen ovelle, aivan kuin se aavistaisi kuka sieltä tulee. Äskettäin kymmenen vuotta täyttänyt Pikseli on täynnä virtaa ja valmiina lähtemään lenkille. Sama lenkittäjä on hoitanut hommaa jo pian seitsemän vuotta. No, Riina Hakalahan siellä oven takana seisoo ja koira on aivan ymmällään, kun ei heti pääsekään lenkille. Mistäs nyt kiikastaa? Mänttäläinen Hakala ilmestyi ensimmäisen kerran oven taakse yhdessä ison siskonsa kanssa ollessaan 11-vuotias. Hän oli halunnut koiraa, mutta kotiin ei voinut hankkia sellaista allergian vuoksi. Jonkinlainen korvike koirakuumeeseen oli se, että Hakalasta tuli silloin Pikselin vakituinen ulkoiluttaja. Häntä on kiittäminen siitä, että koira on ikäisekseen erinomaisessa kunnossa, mutta niin on myös Hakala. Tammikuussa 18 vuotta täyttänyt Hakala sijoittui sarjassaan Tampereella toiseksi toissa viikonloppuna pidetyissä nuorten SM hiihdoissa vapaan tyylin kymmenellä kilometrillä. Melkoinen saavutus kun ottaa huomioon, että hän alkoi hiihtää tosissaan vasta 13-vuotiaana. Aivan pystymetsästä ei Riina hiihtoharrastus suinkaan alkanut. Urheilu oli tullut tutuksi jo nuorella iällä. Hän harrasti vanhempien sisarustensa innostamana yleisurheilua, mutta tämä harrastus loppui jo kahdeksan ikäisenä. –Toki minä harrastin lenkkeilyä ja hiihdin omaksi ilokseni, mutta tosissaan tartuin lajiin vasta kun löysin sattumalta valmentajan, tai oliko se niin, että valmentaja löysi minut, pohtii Hakala. Avainhenkilö tässä löytämisessä oli Hakalan entinen opettaja Teuvo Tolppa , joka oli ottanut aiemmin yhteyttä tulevaan valmentajaan ja kertonut lahjakkaasta tytöstä, joka oli koulun omissa kisoissa hiihtänyt koko koulun kovimman ajan. Hakalaa on alusta alkaen valmentanut Kuoreveden Kärjen Jouko Humppi , joka muistaa edelleen elävästi heidän ensikohtaamisensa ladulla. Hän oli ihmetellyt, kuinka nuori tyttö hiihti Mäntänvuoresta Runttimäkeen sellaista vauhtia, ettei hän tahtonut pysyä perässä. Myös Hakala muistaa tapauksen hyvin. Hän pelästyi, että joku äijä yritti seurata häntä. Jälkeenpäin asia vähän nauratti. Siitä alkoi joka tapauksessa Hakalan hiihtoura. Valmentaja näki tytön lahjakkuuden heti ja alusta alkaen hän on ollut ihannevalmennettava, jota ei ole koskaan tarvinnut kehottaa harjoittelemaan. Hakala alkoi kehittyä hiihtäjä varsin nopeasti ja nousi vuosi vuodelta kohti ikäistensä kansallista huippua. Hänen nousunsa hiihdon terävimpään kärkeen ei tullut ainakaan hänen valmentajalleen Humpille mitenkään yllätyksenä. –Viime vuodesta saakka halua kilpailla ja haastaan itsensä on selkeästi kasvanut. Tänä vuonna on päässyt taas kohtuullisesti harjoittelemaan lumillakin, terveys on ollut hyvä ja pikku kompuroinneista huolimatta tulosta on tullut, summaa Humppi. Toista vuotta Mäntän lukoissa opiskeleva Hakala ei halua tehdä itsestään mitään suurempaa numeroa. Hän rakastaa hiihtämistä ja on päättänyt katsoa, mihin asti eväät riittävät. Pikseli on vaivoin jaksanut odottaa vuoroaan. Ovi kolahtaa kiinni ja lumi pöllyää, kun kaksikko katoaa ulos. Tunnin päästä takaisin tulee voipunut koira ja iloisesti hymyilevä tyttö, joka lähtee vielä illaksi kisaamaan Runttimäen hiihtoihin.