Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Kolumni: En ymmärrä taiteesta mitään

Minä en ymmärrä taiteesta mitään. Noin. Nyt se tuli sanottua. Olen elänyt taiteen parissa enemmän tai vähemmän koko ikäni, tarkalleen ottaen vuodesta 1993, jolloin Mäntän kuvataideviikotkin järjestettiin ensimmäistä kertaa. Olen nähnyt elämäni aikana satoja näyttelyitä ja tuhansia teoksia. Olen tavannut kymmeniä ja taas kymmeniä taiteilijoita, toiminut näyttelyvahtina ja jopa ripustanut ja järjestänyt näyttelyitä. Silti minusta tuntuu, etten ymmärrä taiteesta mitään. En ole opiskellut taidetta, en osaa verrata teoksia taidehistorian merkittäviin teoksiin enkä tiedä taiteen tekniikasta juuri mitään. Nautin taiteesta silti ja koen sen olevan yksi maailman merkittävimmistä asioista. Koen taiteen niin tärkeäksi, että tein siitä jopa itselleni ammatin alkaessani opiskella kulttuurituottajaksi. Taidetta ei tarvitse ymmärtää. Riittää, että ymmärtää sen olevan tärkeää. Sinun ei tarvitse olla Helsingin Sanomien taidekriitikko ymmärtääksesi taidetta. Sinun ei tarvitse olla varakas taiteeseen sijoittaja ymmärtääksesi taidetta. Sinun ei tarvitse opiskella taidehistoriaa mennäksesi taidenäyttelyyn. Voit mennä näyttelyyn ja todeta, että onpa tämä paskaa. Voit myös todeta, että onpa todella paskaa, mutta tuo yksi teos sai minut ajattelemaan asiaa, jota en ole aiemmin ajatellut. Voit myös huomata, että näyttelyn jälkeen olosi on rauhallinen tai inspiroitunut. Tai kenties tuohtunut tai ärsyyntynyt. Jokaisen näyttelykokemuksen ei toki tarvitse säväyttää, sen ei tarvitse olla sen kummempaa. Mutta se voi olla ja usein onkin. Taidenäyttelyyn voi mennä kohtaamaan ihmisiä ja seurustelemaan taiteen äärellä. Sinne voi mennä yksin tai porukalla, pikaisesti tai tunteja siellä kuluttaen. Sinne ei tarvitse mennä siististi pukeutuneena ja esittää tietävänsä jotain. Ei ole olemassa sääntöjä tai määräyksiä siitä, kuka saa nauttia taiteesta. "En ymmärrä taiteesta mitään, mutta mitä olisimme ilman taidetta?"