Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Kolumni:Minne kotkat kadonneet?

Mäkihyppy on penkkiurheilijana aina kuulunut lempilajeihini. Liekö selostajista Anssi Kukkonen vai itse Pekka Tiilikainen tuonut käyttöön termin mäkikotka puhuttaessa lajin taitajista? Joka tapauksessa suomalaiset kotkat ovat nyt jääneet pahasti junasta, eikä parannusta asiaan taida ihan pian olevan luvassa. Se on ikävää kun muistaa millainen mäkihypyn suurmaa ollaan oltu. Kun Matti Pietikäinen ja Veikko Heinonen ottivat kaksoisvoiton Falunin MM-kisoissa 1954, voidaan katsoa alkaneen menestys, joka toi heti perään kaksoisvoitot Cortinan olympiamäessä ja Lahden MM:ssä. Senkin jälkeen on voitettu olympiakultaa ja maailmanmestaruuksia, Keski-Euroopan mäkiviikkoja ja Maailman Cupeja. Viime aikoina on ollut surullista seurata mäkimiestemme suorituksia. Toiselle kierrokselle pääsy ei enää tahdo onnistua millään. Sen sijaan Puolan, Saksan, Itävallan ja Norjan miehet hoitelevat vuorovedolla haulit himaan kerta toisensa jälkeen. Eikä sovi unohtaa 46 tänä vuonna täyttävää Japanin Noriaki Kasaita joka kelpaa monelle nuoremmalleen esimerkiksi mennen tullen. Missä sitten vika? Helposti syytetään huonosta menestyksestä joko valmentajaa tai rahan puutetta. Nykyisen päävalmentajan piti olla viimeisen päälle hyvä mies, mutta eipä hän ole ihmeitä saanut aikaan. Paljonko sitä rahaa sitten pitäisi olla jotta mitaleita alkaisi taas herua? Ylärajaa ei varmasti olekaan, koska kirstu varmasti on pohjaton. Eikä vielä ole nähty yhdenkään setelitukun voittavan mäkikilpailua. Loppujen lopuksi mäkihypyssä kuten muissakin yksilölajeissa ratkaiseva merkitys on urheilijan omalla tahdolla. Pitää olla selkeät tavoitteet ja niiden eteen on tehtävä työtä, työtä ja työtä. Se vaatii kieltäytymisiä, yksinäisyyttä ja silmien sulkemista kaiken maailman houkutuksilta. Toki se vaatii myös säilymistä loukkaantumisilta ja muulta sairastelulta. Myös yksityiselämän asiat on syytä olla kunnossa. Jos hypyn onnistumiselle ratkaisevin hetki on hyppyrin nokalla, on se silloin melko pienestä kiinni. Miksi suomalaiset eivät sitä nykyään hallitse? Eikö oma tahto tai peräti rohkeus noilla sekunnin kymmenyksillä riitä? Jos se on tästä kiinni, niin kai se sitten on.