Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Kirja-arvio: Mitä Eleonorille oikeasti kuuluukaan?

Skotlantilaisen Gail Honeymanin esikoiskirja Eleonorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018, 431 sivua) kertoo hykerryttävästi ja liikuttavasti yksinäisyydestä sekä mielenterveysongelmista. Kirjan viehätys on siinä, että se nostaa esille tavallisen, hieman jo hulluuden partaalla keikkuvan ihmisen, Eleonorin. Eleanor elää yksinään jämptisti organisoitua elämää. Joka päivä töissä hän käyttää samoja vaatteita ja nauttii samanlaisen lounaan. Hän on ollut saman työnantajan palveluksessa koko työelämänsä eikä hän näe syytä sille, miksi hänen pitäisi edetä urallaan tai tehdä jotain muuta työtä. Eleonorin sosiaalisia taitoja ei voi kehua. Hän ei osaa olla ihmisten kanssa vaan sanoa paukauttaa äkkiväärästi mitä ajattelee. Työkaverit pitävät häntä vähintäänkin outona eikä häntä yleensä edes huomata, mikä Eleonorille sopii paremmin kuin hyvin. Kun työviikko on takana, Eleanor katoaa kotiinsa noutopizzan ja vodkapullon kanssa eikä puhu kenellekään ennen maanantaita. Ainoat kontaktit, joita Eleanor näyttää pitävän yllä, ovat viikoittaiset puhelut äidille ja sosiaalityöntekijän käynnit. Vaikka Eleanor on vasta nuori aikuinen, hän elää kuin kaikki olisi jo ohi. Miksi Eleanor on sellainen kuin on? Yhtenä päivänä Eleonor joutuu kutsumaan työpisteelleen it-tukihenkilön, koska hänen koneensa ei suostu käynnistymään. Taloon on tullut uusi it-tukihenkilö Raymond, joka juttelee Eleonorille kuin kenelle tahansa tuttavalleen samalla kuin korjaa tämän tietokoneen. Tämä yksi ystävällinen teko alkaa murtaa muuria Eleonorin ympäriltä. Eleonor alkaa ensin vasten tahtoaan vastailemaan Raymondille, vaikka onkin sitä mieltä, että hänen asiansa eivät kuulu kenellekään ulkopuoliselle. Raymond jatkaa kuitenkin sitkeästi eikä näytä Eleonorin mielestä ollenkaan tajuavan, ettei hän ole millään tavalla kiinnostava tyyppi Eleonorin mielestä. Sattuma puuttuu kuitenkin peliin ja Raymond jaksaa olla omalaatuisen Eleonorin tukena ja ennen kaikkea ystävänä kaikesta huolimatta. Eleanor saa huomata lohdullisesti: koskaan ei ole liian myöhäistä. Honeymanin esikoinen on oivaltava ja yllättävä. Tarina saa lukijan kiinnostuksen koukuttumaan ja kirjaa melkein pakko jatkaa. Kirja on myös rohkea tarina erilaisuudesta ja siitä, kuinka jokainen on ansainnut ystävän omasta omalaatuisuudestaan huolimatta. Ketään ei saisi koskaan jättää yksin. Mira Metsälä