Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Idolini ei ollut Elvis vaan Haku-Veikko

Viisitoista vuotta sitten kuollut Veikko Hakulinen alias Haku-Veikko on toistaiseksi ylittämätön Ykkösmaestro Suomen mieshiihdon historiagalleriassa. Hakulisen ”kultakausi” ajoittui vuosijaksolle 1952–1963. Tänä kautena hän sai kaikkiaan 15 olympia- ja MM-mitalia, joista kuusi kultaista. Huomattakoon, että kyseisenä aikana arvokisoja järjestettiin nykyistä vähemmän. Harva KMV-lehden lukijoista muistanee, että Koulukatu 11 Mäntässä oli Hakuliselle tärkeä rasti. Siellä asui nimittäin isäni Aaro Eloranta , joka oli voimistelun lehtorina Mäntän ja Vilppulan yhteiskoulussa, Vierumäen urheiluopiston opettaja, Italian olympiahiihtäjien päävalmentaja ja kahden hiihdon käsikirjan kirjoittaja. Isä-Aaron ja Haku-Veikon ladut risteytyivät 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin isästä tuli mestarihiihtäjän avustaja, lihashuoltaja ja neuvonantaja. Ohessa muutamia muisteluksiani menneiltä ajoilta. Pohkeet pehmeiksi Aaro ammensi hierontaoppinsa ja osan opiskelurahoistaan kotikonnuillaan, Heinolan kylpylässä. Sittemmin hänen käsittelyssään ovat olleet kymmenien ulko- ja kotimaisten mestarihiihtäjien koivet. Kymmenet olivat myös ne kerrat, jolloin hieroja-Aaro ja Haku-Veikko ajelivat Mäntän ja Jämsänkosken väliä, perheineen tai ilman. Hakulinen tunnettiin armottomasta harjoittelustaan ja tuimimpana hiihtosesonkina mestarin pohkeet saattoivat olla niin kuona-aineiden kuormittamat, että niiden ulosajo vaati pisimmillään jopa neljän tunnin käsittelyn. Ja siinä hierontatilan nurkassa istui monesti Poikanen, silmät hiihtomestarin ihailusta välkkyen. Elvis ja Hound Dog sekä Buddy Holly ja Peggy Sue saivat kyllä Poikasenkin varpaat silloin vipattamaan, mutta Haku-Veikon idoliasemaa ne eivät milloinkaan horjuttaneet. Jos hänestä olisi tuolloin painettu juliste, se olisi ollut kunniapaikalla Poikasen huoneen seinällä. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Serlachius vastaan Walden Elorannan piharakennukseen Aaro varusteli pienen voidepajan, jossa hän keitteli ”salaisia aseita” Haku-Veikon testattavaksi. Monen hierontasession päätteeksi Hakulinen sai nyssäkän uutukaisia suksivoiteita Mossensa peräpenkille. Mosse siksi, että Yhtyneet tuotti näitä Moskvitsh 402 -autoja vastaostoina metsäosastonsa miesten käyttöön. Kun Jämsänkosken ja Mäntän välimatka alkoi Mossesta huolimatta rajoittaa näitä Aaron ja Haku-Veikon yhteisiä projekteja, tuumittavaksi tuli Hakulisten muutto Mänttään. Aaro toimi asiassa puhemiehenä. Vuorineuvos R. Erik Serlachius oli valmis ottamaan mestarihiihtäjän yhtiön palvelukseen, mutta vuorineuvos Juuso Walden ei ollut ajatuksesta yhtä hyvillään. Yhtyneille ja Waldenille Valkeakosken Haka, Jämsänkosken Ilves ja Haku-Veikko Ilveksen keulakuvana olivat asioita, joissa ei ollut neuvotteluvaraa. Asia tuli nopeasti selväksi, eikä muuttoa Mäntään enää haikailtu. No, vuonna 1958 Hakulinen kuitenkin vaihtoi Mossensa Peugeut 203:en. Kun Hakulinen kloonattiin Rusiniementien synnytyslaitoksella Poikanen lienee saanut rokotuksen hiihtosauvan piikillä. Poikasen lapsuus oli lopuillaan ja kansakoulun ekaluokka häämötti tulevana syksynä. Nyt elettiin MM-Lahtea ja helmikuuta 1958. Poikanen istui Pertti -veljensä kanssa havunvihreän Ford Vedetten takapenkillä, ratissa Aaro-isä vieressään hiihtäjälegenda Haku-Veikko. Aamulla oli startattu Mäntän kauppalasta, poimittu Hakulinen järvisineen Jämsänkoskelta ja hyristelty kohden MM-Lahtea. Liekö ollut sitä Suuren Urheilujuhlan jännitystä vai mitä, kun Kuhmoisten ja Lahden välillä kyytipelistä puhkesi rengas kahdesti ja Poikanen oksensi neljä kertaa. Päivänvalossa selvittiin kuitenkin perille. Lahden linja-autoaseman kohdalla kurvattiin Kartanon koululle, johon Suomen hiihtojoukkue oli majoitettu. Silmät onnesta tuikkien Poikanen tallusti Haku-Veikon huoneeseen ja samalla poimi majapaikan muutkin suomalaiset kisatoivot. Ensikosketus Salpausselän kisatunnelmiin jäi kuitenkin lyhyeksi, koska Poikasen kohtalona oli joutua kisojen ajaksi Kärkölän mummulaan. Kisatunnelmiin hän joutui eläytymään Tiilikais-Pekan värisevällä välityksellä mummulan kyökissä. Poikasen ”korvikereissu” sai kuitenkin hohdokkaan lopun. Nuppiluku oli lisääntynyt paluumatkalla Hakulisen Raili -vaimolla ja Huhtalan Väinöllä . Tunnelmat olivat korkealla aurinkoisessa kevätillassa, olihan Suomi kisojen paras maa ja Poikasen oma idoli kolmen mitalin kahmija. Takapenkillä nuoret silmät napittivat sankaria salaa ja aatoksissa syntyi vakaa päätös: seuraavalla kerralla minäkin huudan Salpausselän Hevosenkengässä. Lahden kisamenestystä hehkutettiin vielä pitkään Niemelän Eeron ja Reijon kanssa Virkamiehenkadun ikiomalla hiihtostadionilla Mäntässä. Tunnelman luomisessa auttoivat isä-Aaron tuliaisiksi ladun varresta poimimat 20 punaista kangasviiriä, joissa luki Lahti MM-58. Ne liehuivat lumihyppyrissä ja Niemelän puutarhaa kiertävän ladun varressa, samalla kun polvenkorkuiset klooni-Hakuliset ja klooni-Kärkiset näyttivät taitojaan. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Ei dopingilla vaan oluthiivalla Haku-Veikon luontainen hemoglobiinitaso oli – päinvastoin kuin Mäntyrannalla - alhainen. Kovan harjoittelun seurauksena hänen hemoglobiiniarvonsa alittivat jopa 80. Anemia kiusasikin häntä koko aktiiviuran ajan. Paha väsyminen ja vastustuskyvyn heikkeneminen olivat luonnollisesti suuri riski tehokkaalle hapensaannille ja hiihtomenestykselle. Asiaa yritettiin ratkoa monin konstein. Veriarvoja kohottavaa rautaa syötiin niin pillereinä kuin ravinnonkin muodossa. Ajoittain tilanne äityi niin pahaksi, että rautaa piti antaa pistoksina suoraan suoneen. Kun pistoksetkaan eivät aina tuoneet apua, piti yrittää muutakin. Yksi raudankohotusoperaatio suuntautui Mallasjuoman tehtaille Lahteen. Haku-Veikko, Aaro ja Poikanen kurvasivat tehtaan laboratorion pihalle, jonne laboratorion päällikkö Järveläinen toi paketin oluthiivaa. Silloin jo tunnettiin oluthiivan positiiviset vaikutukset anemiasta, uupumuksesta ja stressistä kärsiville: runsaasti hyviä proteiineja, B-ryhmän vitamiineja, rautaa, foolihappoa ja niin edelleen. Muistissani ei kuitenkaan ole, tuliko oluthiivasta Haku-Veikon pysyvä täsmäase anemiaa vastaan vai ei. Vasta 1960-luvulla Hakuliselle sitten selvisi, että häntä oli koko ajan vaivannut laktoosi-intoleranssi. Ei ihme, ettei heikotus hellittänyt, kun mestari joi runsaasti maitoa, joka juoksutti nopeasti ”pihanperälle” ja toisaalta esti tehokkaasti myös raudan imeytymisen. Mestari antoi näin koko aktiivikautensa melkoisesti tasoitusta kilpakumppaneilleen.´ Legendaarinen Squa Walleyn viesti Kaksi miestä – Brusveen ja Hakulinen – viestin ankkuriosuudella Intiaanivaimon Laaksossa. Neljä jännittynyttä perheenjäsentä mänttäläisen omakotitalon olohuoneessa. Helmikuun loppu 1960. Suomen yleisradio ja Tiilikais-Pekka välittivät olympiatunnelmia Squa Walleystä takan päälle raahatun harmaan Blaupunkt-matkaradion kurkusta: Hakulinen saavuttaa, Hakulinen saavuttaa! – 15 kilometrin kultaa voittanut Norjan Håkon Brusveen oli lähtenyt 20 sekuntia Suomen Veikko Hakulista ennen. Kolme kilometriä ennen maalia Hakulinen oli kaventanut norjalaisankkurin etumatkan 25 metriin. Mänttäläiskodissa ei enää istuttu, kuulijat seisoivat kädenpohjat hiessä ja korvat Tiilikaisen hypnoottisessa otteessa: Hakulinen tekee mahdottomasta mahdollista…puolitoistakilometriä jäljellä ja sinivalkoinen Hakulinen on Brusveenin kannassa…miehet saapuvat hiihtostadionille rinta rinnan.. sauvat notkahtelevat titaanien työntäessä… Hakulinen aloittaa raisun kirin…riittääkö matka, riittääkö Hakulisen kiri, maailman maagisin tasatyöntö hivuttaa Hakulisen norjalaisen rinnalle! … Samalla radioyhteys Kaliforniaan katkeaa. Isä-Aaro ei häkelly, vaan radion asemanappula pyörii vinhasti ja pysähtyy ruotsalaiseen asemaan: Hakulinen vinner, Finland vinner…Finland vann! Samalla suomenkielinen lähetys tavoittaa taas Tiilikaisen, joka sopertaa puoli-itkua: Suomen yleisradio ja Lahti, Porilaisten marssi, olkaa hyvä! Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Hiihtotaitoa neuvostosotilaille Aaro Eloranta sai Hiihtotaito -nimisen kirjansa valmiiksi alkuvuodesta 1939. Kirjan myynnin vauhdittamiseksi Aaro otti mukaan ”toiseksi kirjoittajaksi” Veli Saarisen , joka oli Suomen ensimmäinen hiihdon olympiavoittaja ja Suomen Hiihtoliiton päävalmentaja yli 30 vuotta. Hiihtotaitoa painettiin 3 000 kappaletta Karjalan Kirjapaino Oy:ssä helmikuussa 1940. Kirjasta lähetettiin yksi näytekappale Sallan rintamalla konekiväärikomppanian päällikkönä toimineelle Aarolle. Heti tämän jälkeen kirjapaino koneineen ja varastoineen tuhoutui Viipurin lentopommituksessa 18.2.1940. Tuolle tekijäkappaleellekin oli käydä samoin, koska Aaron korsu Tenniöjoen rantatörmällä syttyi tuleen ja paloi poroksi 27.2.1940. Aaro ehti kuitenkin pelastaa reppuunsa komppanian sotapäiväkirjan, Airi -vaimon kuvan ja hieman tulen kellastuttaman Hiihtotaidon. Jo saman vuoden syksyllä WSOY julkaisi kirjasta toisen painoksen, jonka kansikuva ja alkusanat uusittiin. Aaron kuoleman jälkeen perikunta luovutti tuon uniikkikappaleen Jyväskylän yliopiston kirjastolle, joka on valtakunnallinen liikuntatieteellinen keskuskirjasto. Kirjaan liittyy myös mielenkiintoinen takauma, josta kuulin sekä Hakuliselta että toiselta hiihtäjäsuuruudelta August Kiurulta . Kuten tunnettua, neuvostosotilaiden hiihtokyvyt talvisodassa osoittautuivat yleisesti ottaen vajavaisiksi. Asian korjaamiseksi puna-armeija hankki Aaron Hiihtotaitoa ”omia väyliään” ja käänsi kirjan venäjäksi armeijansa tarpeisiin jatkosodan alussa. Näitä käännöksiä saatiin sittemmin myös sotasaaliina. Hakuliselle asiasta kertoi hänen kova kilpakumppaninsa Vladimir Kuzin , jonka Haku-Veikko tapasi kait useammankin kerran hiihtouransa jälkeen. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Mestarin kone piiputti Jossain 1990-luvun käänteessä kävin porisemassa kuulumiset Hakulisten kesäpaikalla Jämsän Arvajalla. Pihapolkua astellessani Veikko halkoi reippaana mökkihalkoja, mutta kertoi kahvikupin ääressä kaikkea muuta kuin reippaasta shokkikokemuksestaan. Kuten tunnettua Veikko harrasti kuntoilua ja kilpasuunnistusta loppuun saakka. Hän oli nyt lähiaikoina kokenut pahoja hengitysvaikeuksia ja uupumista. ”Tässäkö tämä urheilu nyt oli?” oli Veikko miettinyt itsekseen. Lähemmissä lääkäritutkimuksissa selvisi, että kyse oli kestävyyslajien huippu-urheilijoille yleisestä rasitusastmasta, jota ilmenee normaalisti vain kovassa harjoituksessa, kylmän ilman hengityksessä tai kilpailurasituksessa. Kysymyksessä on sama keuhkoputkien allergisen tulehduksen aiheuttama lisääntynyt supistusherkkyys kuin yleensäkin astmassa. Kun syy hengityksen ”piiputukseen” selvisi, Haku-Veikko sai astmaattisen reaktion laukaisevaa inhaloitavaa sumutetta ja taas rastit löytyivät vanhalla vauhdilla. Eipä arvannut Veikko silloin, kuinka ajankohtaiseksi asia tulisi nousemaan norjalaishiihtäjien kohdalla parikymmentä vuotta myöhemmin.