Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Lapsenlapsen kaipuu toi varamummuksi

Oman lapsenlapsen kaipuu on monelle mummo- tai vaari-ikäiselle todellisuutta. Omat lapsenlapset asuvat kaukana tai heitä ei ole ollenkaan. Onneksi on olemassa vapaaehtoistyö, minkä kautta voi toimia varamummona tai -vaarina. Varamummous oli myös mänttäläisen Tuula Heisvaaran pelastus lapsenlapsen kaipuuseen. Heisvaara on toiminut nyt kaksi vuotta varamummona pienelle pojalle. Heisvaaran mukaan hän oli myyty heti ensikohtaamisella. –Hän on aivan ihana pieni poika. Hänen kanssaan on aina mukavaa, Heisvaara kertoo. Varamummona toimimisesta Heisvaara sai idean, kun hän muutti Tampereen seudulta Mänttään vuonna 2014. Heisvaara kertoo, että hän oli mukana seurakunnan vapaaehtoistoiminnassa ja kyseli diakonissa Saila Lintulalta , olisiko täällä tarvetta varamummolle. –Kävin Tampereella työttömäksi jäätyäni Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenhoitajakurssin, mutta en lähtenyt valmistuttuani mukaan hoitajarinkiin, koska tiesin jo silloin muuttavani tänne, Heisvaara kertoo. –En myöskään halunnut eläkkeelle jäätyäni työtä itselleni, vaan tahdoin toimia jonkun perheen tukena. Lintula otti Heisvaaran idean vastaan ja oli luvannut miettiä mahdollista perhettä, joka tarvitsisi varamummoa. Hyvin pian löytyikin sitten tämän pieni poika ja hänen äitinsä. –Meillä synkkasi todella hyvin heti ensitapaamisella sekä äidin että pojan kanssa. Siitä asti olen toiminut heidän perheensä varamummona ja tukihenkilönä, Heisvaara kertoo. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Heisvaara kertoo, että hänellä ei ole omaa biologista lasta, joten ei myöskään biologisia lapsenlapsia. Hän kasvatti kuitenkin yhdessä silloisen puolisonsa kanssa hänen lapsensa 3-vuotiaasta aikuiseksi asti. Nyt tällä tyttärellä on myös lapsi, mutta he asuvat sen verran kaukana, ettei Heisvaara näe heitä usein. –Olen aina pitänyt lapsista. Mutta koska lapsenlapsi asuu kuitenkin niin kaukana, ettei meidän välillemme ole päässyt kehittymään kunnollista isoäiti–lapsenlapsisuhdetta. Kaipasin sellaista, Heisvaara kertoo. Viimeisen kahden vuoden aikana Heisvaara ja hänen varalapsenlapsensa ovat tavanneet joka viikko tai harvemmin. Tapaaminen on odotettu, molemmin puolin. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun pieni poika juoksee kädet ojossa Heisvaaraa ovelle vastaan ja huutaa: Mummu! –Olen täyttänyt tämän pienen pojan elämästä puuttuneen mummun paikan. Se on todella ihanaa, Heisvaara iloitsee. Heisvaara kertoo, että varamummona toimimisesta on laadittu yhteiset pelisäännöt ja sopimus perheen ja mummon välillä. Seurakunta on ollut mukana sopimuksen laatimisessa. Sopimukseen on kirjattu muun muassa se, kuinka usein suunnilleen tavataan. –Käyn pojan luona tarpeen mukaan. Joskus olen tunnin, joskus useammankin, miten äidin kanssa keskenämme sovimme, Heisvaara kertoo. Varamummon tai -vaarin ei kuitenkaan ole tarkoitus toimia ilmaisena lapsenvahtina tai kodinhoitajana, vaikka hän vapaaehtoisena toimiikin. Heisvaarakin toteaa, että hän ja perheen äiti sopivat mummon vierailuista omien menojen mukaan. –Minulla on omia harrastuksia, joissa haluan käydä enkä aina voi olla käytettävissä, kuten eivät normaalisti ole isovanhemmatkaan. Toki olen joskus pistänyt pojan illalla nukkumaan, mutta öitä en ole enkä kovin pitkiä aikoja kerralla, Heisvaara kertoo. Parasta varamummona olemisessa on se, että saa olla osa lapsen elämää. Heisvaaran ollessa lapsen kanssa he leikkivät sellaisia leikkejä, mitä poika haluaa. Yhteiset hetket pitävät sisällään halauksia, leikkejä, pelejä ja yhdessäoloa. Silloin kun Heisvaara on mummona paikalla, hän on lapselle läsnä sataprosenttisesti. –Minä olen pojalle mummo eikä hän koskaan kyseenalaista sitä.