Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Antaa näennäisen mennä

Edesmenneen teatterilegendan Jouko Turkan (1942–2016) Aiheita , 1982, Otava, on kurkistus yhteiskuntaan, elämään, luonteisiin, pakkomielteisiin, kohtuuttomuuteen, tavallisuuteen ja ajatteluun, joka turkkalaisittain taitaa olla usein vain näennäisesti ajattelua. Mihinkään kirjallisuuden lajiin asettumattomassa teoksessa on kokoelma lyhyitä juttuja, nimensä mukaisesti vain aiheita, mutta kyllä ne laajenevat lukiessa ja kerrotun rinnalta, takaa ja rivien välistä, voi lukea paljonkin. Turkan aiheita ovat kummallisuudet, entä jos -tilanteet ja monenlaiset kuvitelmat. Kirjan kerronta on välillä amoraalista ja toisinaan, todella moraalista. Tähän sopivasti näkökulmat ovat puristavan kovia ja seuraavassa hetkessä pehmeitä. Turkka kirjoittaa luomisesta: ”Luominen on moraalista uhmaa ja harvoin se mikä ei ensin iljetä tai loukkaa makua, on elinkelpoista.” Tämän jos uskoo, niin sekä kriitikoiden että yleisön suosikit, eivät ole kestävää taidetta. Asiaa teoksessa tulee, no, Turkan hihasta, kerrotaan lukuisia esimerkkejä siitä, miten tarinaa ja draamaa kustakin aiheesta voisi tehdä. Turkka kärjistää, liioittelee ja esittää vastakohtia tavalla, joka sekä kiehtoo että iljettää. Turkan maailmankuva ja tarinat ovat huvittavan traagisia, koska juttuja peräkkäin lukiessa tuntuu koko elämä olevan pelkkää tragediaa. Kuitenkin, jos asiaa ajattelee ohi hetken jossa tekstiä lukee, terveenä nojatuolissa ja kodin lämmössä, niin elämä on aina tragedia, ennen pitkään. Kirja on silti hervottoman hauskaa luettavaa. Juonta, tässä tapauksessa aiheita, ei pidä kirjoista kirjoittaessa koskaan kertoa, mutta vähän voi: Lihakauppiaan ja luontaistuotekauppiaan mahdoton rakkaus tai työhullu, jota poliisi jahtaa ja keksii asettaa pieniä työmaita työhullulle ansaksi. Eräs merkittävä havainto kirjan loppupuolelta: ”Ei mitään voi kuvata niin kuin on.” Ja myöhemmin vielä: ”Elämä ei enää asetu malliksi niin kuin taiteilijat tarvitsisivat. Se ei suostu enää kuvattavaksi niin kuin taiteenalat osaavat.” Taide jäljittelee elämää, mutta elämä ei asetu tarinoiksi ja aiheiksi tai visioiksi, vaan etenee kokijoistaan välittämättä. Tätä silti yritetään, sukupolvesta toiseen. Onko se sitten niin, että juuri mahdoton on elämän kokoisen yrittämisen arvoista? ”Elämä ei enää asetu malliksi niin kuin taiteilijat tarvitsisivat."