Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Bensaa ja pekiloa – ja vähän muutakin

Jukka Karppinen aloitti työuransa penkkamiehenä ja jäi eläkkeelle ympäristöjohtajana. Suurimman osan työuraansa Mäntässä asunut ja työskennellyt Jukka Karppinen kasvoi työn syrjään kiinni lapsesta lähtien. Hän oli pienviljelystilan seitsemästä lapsesta vanhin ja auttoi vanhempiaan kasvimaalla, heinäpellolla ja myöhemmin isän mukana metsätöissä. Karppisen vanhemmat halusivat kaukoviisaasti kannustaa lapsiaan koulutielle. – Meitä oli parhaimmillaan neljä sisarusta kirkonkylällä oppikoulussa. Ilman vanhempien uhrauksia ja koulun myöntämiä tukia se olisi ollut mahdotonta. Sain ylioppilaslakin kotikylämme toisena ylioppilaana. Saman lakin painan päähäni joka vappu muistaen kiitollisena vanhempiani, aloittaa Karppinen. Ensimmäisen palkkansa poika sai penkkamiehenä noin 10-vuotiaana. Silloin rakennettiin kylätietä, joka sivusi perheen kotitaloa. Penkkamiehen piti näyttää pystyyn nostetulla rautalapiolla, mihin hiekka-autojen oli määrä kipata lastinsa. Ensimmäisten tienestien määrää Karppinen ei enää muista. – Lukioaikana pääsin bensapojaksi Sotkamon Shellille. Palkkarahoista suuri osa meni aluksi huoltoaseman baarin munkkikahveihin. Palveluun kuului myös tuulilasin pesu, moottoriöljyn ja rengaspaineiden tarkastus. Kesällä sain usein tankata saksalaisturistien autoja ja samalla käyttää koulusaksan taitoja, muistelee Karppinen. Opiskeluajan ensimmäinen kesätyömaa Karppisella oli Turussa parkkitalorakennuksella. Hän muistaa edelleen elävästi, kuinka kaivoi saviseen maahan juntattujen paalujen juureen poteroita anturan valumuotteja varten. Loppukesällä opiskelijapoika yleni betoniraudoittajan apumieheksi. – Jalostajan laboratoriosta löytyi sitten biokemian opintoja tukeva kesätyöpaikka. Työ oli laadunvalvontaa, maku- ja hajutestejä, erilaisia analyysejä, tuotantolinjojen hygieniakontrollia. Olin myös varmistamassa pakastettavien mansikoiden laatua. Tehtävä riemastutti aluksi. Sain viran puolesta maistella mansikoita rajattomasti. Muutaman päivän perästä mansikoiden tuoksukin etoi, kertoo Karppinen. Opiskelun loppuaikoina hän oli tutkimusapulaisena ja assistenttina Turun yliopiston biokemian laitoksella. Tehtäviin kuului tutkimuksiin liittyviä laboratoriotöitä ja harjoitustyökurssien pitämistä nuoremmille opiskelijoille. – Valmistuttuani avautui tutkimuskemistin määräaikainen paikka Metsäliiton Teollisuus Oy:n Äänekosken rehuhiivatehtaalla. Työn tavoitteena oli kehittää ihmisravinnoksi sopivaa valkuaisainetta. Perheen kasvaessa halusin hakea vakituista työtä. Sellainen löytyikin G.A.Serlachius Oy:llä Mäntässä, muistelee Karppinen tuloaan Mänttään. Tammikuussa 1980 mies aloitti kehitysinsinöörin tehtävät yhtiön tutkimus- ja kehitysosastolla. Perhe muutti samalla Turun seudulta Mänttään. Kesällä 1982 tuli komennus sellutehtaan laboratoriopäälliköksi ja samalla pekilotehtaan käyttöpäälliköksi. Viiden vuoden kuluttua kävi kutsu silloisen Suomen Sokerin Jämsänkosken entsyymitehtaan tuotantopäälliköksi. Runsaan kahden vuoden pestin jälkeen Karppista pyydettiin takaisin Mäntän tehtaalle. – Tehtävänä silloin oli aluksi pehmopaperiprosessin kehittäminen. Tämä työrupeama oli lähes 20 vuotta. Siihen sisältyi prosessikehitystä, laadunvalvontaa, laatu- ja ympäristöjärjestelmien rakentamista, teknistä asiakaspalvelua, tuotekehitystä ja ympäristöjohtamista Mäntän tehtaalla ja Metsä Tissue -ryhmässä. Yksi vuosi kului Saksassa tuotekehitysyksikköä käynnistäessä, kertaa Karppinen. Miehen viimeiset lähes viisi työvuotta merkitsi työympyrän sulkeutumista. Taas tuli kutsu Metsäliitto Osuuskunnan palvelukseen. Edunvalvonta vei suuren osan työajasta ja Brysseliin oli asiaa usein. Työnantajan nimi ehti vielä muuttua Metsä Groupiksi ennen Karppisen siirtymistä eläkkeelle ympäristöjohtajan tehtävästä vuonna 2012.