Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

”Neuvostoliiton aikana kaupoissa ei ollut mitään, ja oli pakko tehdä itse”

Mäntän taideseuran jäsen, Viron Pärnussa syntynyt Kristi Viita-aho rakastaa maalaamista ja käsitöitä. Käsillä tekeminen on kuulunut hänen elämäänsä lapsesta saakka. –Kävin kouluni Neuvostoliiton aikana, ja oli pakko tehdä kaikki itse, koska kaupoissa ei ollut mitään. Neuvostoliitto eli perestroikan aikaa, ja Viro itsenäistyi, kun lopetin lukion. Muistan vain sen loppuajan, että se oli kupongeilla elämistä. Enää ei tietysti tarvitse tehdä käsitöitä, kun kaupasta saa kaiken, mutta välillä tulee ihan halu näperrellä jotain. Käsillä tekemisen prosessi on niin palkitsevaa, Viita-aho sanoo. Elämän rouheutta Taidekärpänen puri Viita-ahoa jo lapsuudessa. Hän kävi kahdeksan vuotta lasten taidekoulua, jossa perustekniikat tulivat tutuiksi. –Alussa on tärkeää, että tulee aidon näköistä ja tehdään tarkasti mallin mukaan. Kun oppii, voi sitten tehdä niin kuin omalle tyylille on luontaista. Taidekoulun jälkeen kävin valmennuskurssin ja pyrin Tallinnan taidekorkeakouluun, mutta pyrkijöitä oli paljon ja vaatimukset kovat, ja samoihin aikoihin minusta tuli äiti. Korkeakoulupaikka jäi siten saamatta, ja vuonna 1996 muutin Suomeen. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Mänttäläisen rintamamiestalon yläkerrassa Rusinniemessä syntyy värikkäitä ja rouheita maalauksia. Luonto, eläimet ja linnut ovat Viita-aholle yksi tärkeimpiä aiheita ja innoittajia. –Tässä talossa olen asunut neljä vuotta. Kun näen jotain, mitä haluaisin toistaa ja ikuistaa kankaalle, lähden luonnostelemaan sitä. Se voi olla luonnossa tai kuvassa. Kiinnitän huomiota kauniisiin piirteisiin. Kun perhe on kasvanut, Viita-ahon on täytynyt sovitella yhteen ansiotyönsä, perheestä huolehtiminen ja taiteen tekeminen. –Koti on minun studioni ja näyttelytilani. Nykyisin teen ehkä enemmän keramiikkaa kuin maalaan. Minulla on kellarissa savityöpaja polttouuneineen, ja sain vasta mieheltäni syntymäpäivälahjaksi oman dreijan, jota olen ajamassa sisään. Keramiikkaesineeni ovat jatkuvasti esillä ja käytössä: astioina, kukkaruukkuina, koriste-esineinä. Ja tauluja ripustan meidän seinille. Äidiltä tyttärelle Viita-aho toimii ohjaajana vaikeasti kehitysvammaisten yksikössä, päivätoimintakeskus Vipinässä. –Siellä on aitoja ihmisiä ja elämän rouheutta. Tykästyin heihin heti. Teemme yhdessä tauluja, huovutusta ja paperimassa- ja savitöitä, joten saan hyödyntää taideosaamistani myös ansiotyössä. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Taideseuran kautta Viita-aho voi osallistua näyttelyihin. Myyntinäyttelyitä hän ei ole järjestänyt. –Voisin ehkä pitääkin, mutta minusta ei ole yrittäjäksi. Olen välillä miettinyt, pitäisikö perustaa yritys, mutta taidetta ja käsitöitä ostetaan niin vähän. Kaupasta saa kaikkea niin paljon halvemmalla. Ja pitäisi varmasti asua Tampereella tai Helsingissä. Pienellä paikkakunnalla ei riitä asiakaskuntaa, ja Virossa puolestaan käsityöstä on ylitarjontaa. Mieluiten Viita-aho työstää teoksiaan omalla aikataulullaan ilman valmista teemaa. –Jos etukäteen annetaan näyttelyn nimi tai teema ja alan tehdä siltä pohjalta, tuntuu, ettei töistä tule niin hyviä kuin vapaasti tehdessäni. Valmis nimi vaatii eikä inspiraatio välttämättä osu juuri siihen sillä tavalla kuin pitäisi. Viita-aho antaa kiitosta sukunsa perinnölle. Rakkaus taiteeseen ja käsitöihin on kulkenut suvun naisilla äideiltä tyttärille. –Suvussani on paljon käsityö- ja taideihmisiä. Nyt omat tyttäreni ovat alkaneet harrastaa taidetta. Kaikilla on jotain annettavaa. En osaisi elää ilman taidetta, Viita-aho vakuuttaa.