Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Salainen radioverkko Kyynel

Jatkosodan lopulla ja päätyttyä upseeristossa syntyi perusteltu pelko siitä, että Neuvostoliitto miehittää Suomen. Näin alkoi tunnettu toiminta ”asekätkentä”. Päämajan tiedusteluosaston päällikkö eversti Reino Hallamaa otettiin johtoryhmään jo suunnittelun alkuvaiheessa. Näin kerrotaan syksyllä julkaistussa ja Docendon kustantamassa kirjassa Stella Polariksen perintö, Tiedusteluhistoriaa 1944–1950 , jonka ovat kirjoittaneet professori Ohto Manninen ja insinöörieversti Lauri Lehtonen . Pääesikunnan tiedustelutoimiston everstiluutnantti U. A. Käkönen ja eversti Hallamaan vaikuttivat siihen, että myös tiedustelu tuli toimintaan mukaan. Syksyllä 1944 Hallamaa perusti radioverkon. Se palvelisi ylijohdon viestiyhteyksissä mahdollisen miehityksen ja levottomuuksien sattuessa, jos maan sisäinen puhelinverkko joutuisi miehittäjän haltuun. Tämä tiedustelulinja koostui suojeluskuntapiireihin nimettävistä tiedustelu-upseereista. Suunnittelijaksi määrättiin luutnantti Kallioinen . Maa jaettiin viiteen alueeseen eli maan kattavaan radioverkkoon, joiden viestittäjät käyttäisivät kenttäradioita. Merkiksi valittiin venäläinen Sever-radio, joita oli saatu desanteilta riittävä määrä. Olemassaolonsa turvaamiseksi radioverkko luokiteltiin erittäin salaiseksi. Verkko sai nimekseen Kyynel, vaikka sillä ei ollut varsinaista kytkentää sodan aikaiseen Kyynel-sissiradioon. Viiteen jaetun verkon ehkä tärkein alue 1 käsitti Varsinais-Suomen ja Helsingin. Sen aluepäälliköksi nimettiin luutnantti Pentti Virkkunen , joka oli aiemmin saanut radiosähköttäjän koulutuksen tanskalaisessa lennätinyhtiössä. Kirja kertoo edelleen, että parikymppinen vuonna 1920 syntynyt ja vapaaehtoiseksi armeijaan mennyt Virkkunen oli myös talvisodan aikana koulutettu Hallamaan radiotiedustelukurssilla ja aliupseerikoulussa radiotiedustelijaksi. Jatkosodassa hän toimi Puolustusministeriön radiopataljoonassa kuuntelijana ja radio-osaston päällikkönä. Kirjassa luutnantti Pentti Virkkunen nimetään maanviljelijäksi, kun hänet komennettiin marraskuussa 1944 Helsinkiin Munkkiniemeen kuulemaan, että hänet oli valittu alueen 1 päälliköksi. Maanviljelijä hänestä tosin tuli myöhemmin sodan jälkeen Kuoreveden Halliin, Ylä-Kolhiin. Hallin palvelutalossa asuva juuri 100 vuotta täyttänyt puoliso Maisa Virkkunen oli vielä silloin Mäntän kirkkoherran Hjelt-Helasepän tytär neiti Helaseppä. Hän kertoo tapaamisestaan entisen koulutoverinsa kanssa: – Tapasimme perunapellolla, kun hän oli matkalla Mänttään ja Kuorevedelle. Sain luvan lähteä Helsinkiin. Vilppulan asemalla odotettiin junaa, joka tietysti oli myöhässä. Tupaten täynnä olevasta junasta saimme vain seisomapaikat Helsinkiin, jossa menimme kihloihin. Maisan isä oli ostanut Ylä-Kolhin tilan kesäpaikakseen, jonka Maisa ja Pentti Virkkunen hankkivat vasta sodan jälkeen maanviljelytilaksi. Maisa opiskeli Helsingissä ja Pentti teki matkojaan värvätäkseen radioasemien hoitajia. Ensimmäiseksi hän lähti joulukuussa Keuruulle värväämään asepalveluksessa olevia varusmieskuuntelijoita radioasemien hoitajiksi. Maisa muistelee: – Pentti ei sanallakaan kertonut tehtävästään minulle. Ymmärsin, että kyse on radioista, koska hän koko nuoruutensa oli ollut niiden kanssa tekemisissä. Matkojen tarkoituksesta en tiennyt mitään silloin enkä myöhemminkään. Värvätyille Pentti opetti Musta Pekka -salausjärjestelmän ja liikennetaulukon käytön. Hän teki värväysmatkat Loviisaan ja Tammisaareen ja myös näiden matkojen tarkoituksen hän piti visusti salassa loppiaisena vihityltä vaimoltaan. Toiminnan varovaisuutta kuvaa Virkkusen tapaaminen toisen aluepäällikön kanssa Lasipalatsissa Helsingissä. Hänelle kerrottiin, että toinen henkilö tulee tapaamaan häntä ja tunnukset ovat ”Lasipalatsin luona on liukasta” ja vastatunnuksena piti olla ”Lasipalatsin ikkunoiden lautasuojukset on purettu.” Pentti Virkkunen kuitenkin sairastui ja joutui kolmeksi kuukaudeksi sotilassairaalaan Tilkkaan, jolloin alueen 1 päällikön tehtävät siirtyivät toisaalle. Stella Polariksen perintö on mielenkiintoista luettavaa. Kirjan yhtenä osana on Stella Polaris -operaatio. Siinä siirrettiin Ruotsiin valtava määrä tiedusteluaineistoa, jonka mukana pakeni yli 700 henkilöä organisaation piiristä. Pentti Virkkunen arveli tulevalle vaimolleen syksyllä 1944 joutuvansa ehkä lähtemään maasta sota-aikaisen toimintansa vuoksi maasta. – Lähdetkö mukaan, jos näin käy? Maisan vastaus oli varma ”kyllä”. Niin tiukaksi ei vielä Valpon vaino käynyt, joten Pentti saattoi siirtyä edellä kerrotusti Kyynel-verkon tehtäviin. Asekätkentä paljastui tietovuodoista ja ilmiannoista. Sisäasiainministeriön tutkintaelin kuulusteli myös muihin siihen rinnastettaviin toimintoihin osallistuneet henkilöt. Kuuntelijoiden kuulustelut alkoivat keväällä 1947. Maisa Virkkunen kertoo: – Kaksi miestä tuli taloomme ja halusivat Pentin mukaansa. He penkoivat kaikki paikat, myös pienen vauvamme kehdon. Näin jäin yksin pienen neljäkuukautta vanhan lapsen kanssa hoitamaan tilaa. Pidätystä kesti Helsingin Katajanokan vankilassa neljä kuukautta ja kuulusteluita oli 11. Kirjeenvaihto kodin välillä oli tiukasti sensuroitua, kirjeistä oli Maisan mukaan usein peitetty osia. Vangit tosi naureskelivat sitä, että he sähkötystaitoisina pystyivat patteriverkoston naputtelun kautta olemaan tietoisia tilanteista. Pidätyksen jälkeen helpotusta toi viranomaiskirje, jossa anteeksipyydellen kirjattiin, että Pentti Virkkunen on syytön ja pidätys oli aiheeton. Pentti halusi kehystää paperin tuvan seinälle, mutta se jäi johonkin kaappien kätköihin. Valpon vaino jatkui kuitenkin vielä: vuosi vapautumisen jälkeen keväällä tuli kaksi Valpon miestä ja tahtoi Penttiä mukaansa. Tämä kieltäytyi ja halusi virallisia papereita asiasta. Talon muonamies tokaisi: ”Eiköhän laiteta nuo miehet riihen seinää vasten”, jolloin Valpon autolle tuli kiirelähtö. Eikäpä vainolaisia enää sen koomin näkynyt Ylä-Kolhissa. Maisa muistaa, että Pentti ei koskaan kertonut toiminnastaan. Yllättäen kirjan nimilistoilta löytyi tuttu, jonka kanssa pidettiin yhteyttä: Kuoreveden Hallissa Ilmavoimien varikolla työskentelevä Reino Seilola oli myös ollut Katajanokalla pidätettynä. Nyt hän ymmärtää, miksi perheet pitivät yhteyttä samoin kuin Kyynel-radistit, jotka aika ajoin kokoontuivat. Maisa oli matkoilla mukana, mutta ei silloinkaan saanut tietää, mitä miehet kokouksissaan puhuivat. Näin jälkikäteen hänestä tuntuu erityisen hienolta kuulla Pentin toiminnasta kirjan sivuilta. ”Onpa yllättävää tietoa.” Pentti Virkkunen menehtyi aivan liian nuorena vain 61-vuotta täytettyään. Hän ei siten ehtinyt saada muiden veteraanien tavoin heille myöhemmin annettua tunnustusta isänmaallisesta toiminnastaan. Lähteet: Ohto Manninen ja Lauri Lehtonen ”Stella Polariksen perintö”, Docendo 2019. Radioamatööri 9–10/2019, SRAL.