Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Kolumni: Turhat, tärkeät ja söpöt viestit

Ystävä huomasi, että tämä aika inspiroi juttelemaan pitempään ihan perinteisesti puhelinlinjoilla. Kännykkä soi, ja jos aiemmin olisi tullut työkiireiden keskeltä painettua sitä valmista ”en voi juuri nyt vastata” -viestiä, nyt huomaakin puhuvansa pitkiä toveja ystävilleen ja omaisilleen. Kun bisnes hiljentyy, asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Sosiaalisen median kanavilla nuoruudenaikaiset valokuvat kuumentavat servereitä kautta maan, samoin älyttömät kyselyt, joita puolisolle pitäisi tehdä ja jotka sitten kertoisivat jotain kiinnostavaa minusta. Nyt pitäisi alkaa vakuutella kenties kerran tapaamalleen Facebook-ystävälle, että välittää tästä todella eikä vain tykkäile randomisti tämän päivityksistä. Miksiköhän näillä alustoilla vitsikkäät omakuvat koiranpentuna tuntuvat nyt osuvammalta ajankuvalta kuin rehellinen lause, jossa kerrottaisiin, miltä tämä poikkeustila minusta todella tuntuu? Kenties käymmekin nämä asiat läpi uuteen renessanssiin nousseissa kahdenvälisissä puheluissamme. Onko nyt siis aika inspiroitua uudelleen analogisesta viestinnästä? Hylkäämmekö videopuhelut, ryhdymmekö lähettelemään taas postikortteja ja alamme kirjoittaa kirjeitä musteella paperille? ”Omakuvat koiranpentuna tuntuvat nyt osuvimmalta ajankuvalta.” Painatammeko seuraavaksi kuvallamme varustetun käyntikortin, jonka voimme sujauttaa postiluukusta, kun yli kahden hengen lähikontaktit on kielletty? Kaivan jo vanhoja kortteja laatikoista ja suunnittelen niiden lähettämistä karanteenissa oleville omaisille. Kirjepaperiakin löysin, ja ah, niin ihanista museokaupoista olen älynnyt ostella pahan päivän varalle moniaita mustekynäsettejä. Ehkä olemme jo niin tottuneet digitaalisen viestinnän helppouteen, että emme näe tuossa mitään hohdokasta. Voin kirjoittaa sähköpostin berliiniläiselle ystävälleni ja pitää häntä ajan tasalla omasta ja lähipiirini kunnosta. Noin vaan, sekunneissa, viesti vilahtaa maailmalle. Vaihtaisinko tämän viestinnän perinteiseen kirjeeseen? Nyt pitäisi sitten lähteä ostamaan postimerkkejä, kantaa se viesti postilaatikkoon, josta se jonain kauniina päivänä ehkä parin viikon, jopa kuukauden kuluttua päätyisi perille kenties aivan toisenlaiseen maailmaan. Analogisuus toimii eräänlaisena ”uutena mustana”, eksoottisena arjen mausteena, mutta kyllä videopuhelu vaan on aika hieno asia. Kirjoittaja on Mäntän kuvataideviikkojen toiminnanjohtaja.