Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Muroleesta kajahti!

Lavalla oli kaksi näyttelijää, nuorena Ellen Thesleffinä mezzosopraano Elli Vallinoja ja vanhana Elleninä Anne Hackman Ruovedeltä. Naiset puhuivat monologeina ja lauloivat Ellenin elämän katsojille, esityksen nivoi yhteen näytelmän musiikki. Musiikista vastasi nelihenkiseen, myös esillä olleeseen, orkesteriin kuulunut muusikko-kapellimestari Petri Juutilainen . Näytelmästä välittyi muotokuva Ellen Thesleffistä (1869–1954) ihmisenä ja taiteilijana, mutta erityisesti kokijana ja havainnoijana. Pirkko Soinisen käsikirjoittama ja Esko Salmelan ohjaama ja dramatisoima näytelmä pohjautui pitkälti Ellenin vilkkaaseen kirjeenvaihtoon. Havainnot, monin aistein, olivat varmasti taiteilijan itsensä tallentamia ja välittyivät katsomoon saakka. Oltiin sitten lapsuudessa, nuoruudessa tai vanhana, Muroleessa tai Firenzessä. Varttuminen ja hullaantuminen sielunkumppaniin, englantilaiseen taiteilijaan, Gordon Graigiin , tuohon ”Villiin prinssiin”, kävi selväksi. Nuoren Ellenin itsenäisyys ja uhma, soivat komeasti Vallinojan vahvalla äänellä tulkitsemissa lauluissa. Vanhan Ellenin luopumisen tuntoja, mutta edelleen myös riemun taiteesta, välitti sielukkaasti ja roolinsa istuvasti näytellyt Hackman. Ellen joutui tekemään kompromisseja elämässään, epäilemäänkin. Taistelemaan tekemisensä oikeutuksesta ympäristössään. Yhdessä asiassa Ellen ei kuitenkaan koskaan tinkinyt ja se oli taide ja sen tekeminen, juuri niistä aiheista ja juuri siten kuin sen koki. Nuori Ellen lausahtaakin näytelmässä: ”Minä maalaan kuin jumala.” Koskettava oli näytelmän loppu, jossa ymmärryksellä ja kauniisti nivottiin yhteen elämä, taiteilijan, naisen ja ihmisen, ylipäätään elämä. Tähän tarvittiin vain nuori ja vanha Ellen, liikkumattomina, Thesleffin maalaus Kaiku (1891) ja sitten, se musiikki. Musiikkinäytelmän e sityksiä on vielä tänään lauantaina 3. elokuuta ja sunnuntaina 4. elokuuta.