Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Pieni muistelus Viljo Pyyköstä vuodelta 1944

Yksikkömme toimi jatkosodan loppuvaiheessa ja vielä aselevon 4.9.1944 jälkeen rannikkovarmistuksessa Loviisan ympäristössä. Majapaikkamme oli Loviisan pohjoispuolella Hardomin kansanopistolla. Aselevon jälkeen yksikköömme tuli kapteeni Viljo Pyykkö . Koulutustehtäväksi osoittautui pääasiassa puolustuslaitteiden rakentaminen ja niissä toimiminen. Nyt oli yksikössämme käyttäytymiseltään kaksi täysin erilaista kapteenia: toinen pienintä piirtoa myöten preussilaista kuria toteuttava AU-koulumme johtaja ja toinen Tuntemattoman sotilaan Koskela-tyyppinen upseeri. Pesäpallomiehenä Pyykkö järjesti sitten eräänä sunnuntaina pesäpallo-ottelun kouluttajat vastaan oppilaat Hardomin kansakoulun nurmikkokentällä. Kouluttajien taidoista meillä ei ollut mitään tietoa, eikä oppilaidenkaan. Kyselyjen seurauksena oppilaiden joukkue saatiin kuitenkin kasattua. Joukkue sai myös luvan mennä valvovan korpraalin johdolla kentälle pari tuntia ennen ottelua heitto- ja lyöntiharjoitteluun. Kouluttajat ilmaantuivat pelikentälle verryttelypuvuissaan ja kumitossuissaan, oppilaat olivat henskelihousuissaan paljain jaloin. Räpylöitä oli vain syöttäjällä ja pesävahdeilla, muut pelasivat paljain käsin. Heti ottelun alussa kouluttajat näyttivät paremmuutensa. Toisen vuoroparin jälkeen tilanne oli heille jo 2–0. Sitten pelionni kääntyi yllättävästi. Oppilaiden Lauri Muola vaihdettiin ykköspesältä syöttäjäksi ja hän otti heti pelin haltuunsa. Kitsauksilla, jallitteluilla ja taktisilla väärillä hän taituroi vastapuolen pelin täysin tuloksettomaksi; muun muassa koulunjohtaja ei päässyt kertaakaan edes ykköspesälle. Menestyksestä yllättyneet, tähän asti vaitonaisina peliä seuranneet oppilaat ’heräsivät’ nyt ja muodostivat huutosakin: ”Oppilaat jo näyttäkää, kaikki toiveet täyttäkää, hei, hei, hei!” Ja Muola teki ’kärpäsillä’ syöttölautasen äärellä pahoja kouluttajille esitetyn toiveen mukaisesti. Kouluttajien pelin selkäranka oli murtumassa. Syöttäjänä pelannut koulunjohtaja ei onnistunut tehtävässään. Liian usein palautuspallot eivät pysyneet hänen räpylässään ja liian monilla vääräpareilla juoksut käveltiin kolmospesältä. ”Taasen tuli yksi juoksu, meillä haisee voiton tuoksu”, innostivat oppilaat pelaajiaan. ”Huutosakki hiljaa!” huusi koulunjohtaja vihaisena, kun palautuspallo meni häneltä ohi. ”Ei saa häiritä peliä!” ”Huutakaa vaan”, vastasi Pyykkö heti polttajan paikaltaan, ”Sehän kuuluu pelitunnelmaan, että huutosakki elää mukana. Huutakaa tekin siellä toisella laidalla”, jatkoi Pyykkö osoittaen kädellään kouluttajien katselijajoukkoa. Peli jatkui. 10–2, 14–3, 19–3... Ja melu sen kuin yltyi oppilaiden katsomossa. ”Minä sanon viimeisen kerran, huutosakki hiljaa!” karjaisi taas koulunjohtaja, kun vääräparilla tuli juoksu. ”Pistä piippuun kuulat kovat, toiset ovat avuttomat”, raikui vastaukseksi oppilaiden katsomossa. Yhtäkkiä syöttäjä paiskasi pallon lautaseen, keräsi varusteensa kainaloonsa ja poistui vinhasti kävellen kentältä taakseen katsomatta. ”No älä nyt leikistä suutu! Tämähän on vain hauskaa peliä”, huuteli Pyykkö hänen peräänsä ja jatkoi: ”Pelataan pojat vaan loppuun täydet seitsemän vuoroparia, kuten sovittiin.” Peli pelattiin loppuun ja se päättyi oppilaiden murskavoittoon 26–4, pääasiassa Muolan taitavan syöttäjätyöskentelyn ansiosta. Seuraavana yönä yksiköllämme oli runsaan parin tunnin yöharjoitus rankkasateessa. Kapteeni Pyykköä ei näkynyt, kun järjestäydyimme aamulla päivän harjoituksiin kansanopiston pihalla – eikä myöhemminkään. Tauno Kuoppala