Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Hilkka-Liisa Linder kertoo sota-ajasta lapsen silmin

Mänttäläinen Hilkka-Liisa LInder oli 4-vuotias tyttö talvisodan syttyessä. Hänen isänsä Eero Linder taisteli legendaarisen Aaro Pajarin joukoissa. Eero Linder työskenteli harvinaisessa ammatissa sulfiittimuurarina ja kiersi ympäri Eurooppaa laittamassa sulfiittikeittokattiloita. Äiti Svea Linder oli sotavuosina kotiäitinä ja meni töihin sotien jälkeen Serlachiuksen myyntikonttoriin, minkä jälkeen äiti perusti oman ruokatavarakaupan Mänttään Koskelankatu 17:ään. Hilkka-Liisa Linderin lisäksi perheessä oli häntä 2,5 vuotta nuorempi Juhani -veli. Sodan loppupuolella syntyi pikkusisko Ulla Linder. Isä tuli sukkasillaan Tsekkoslovakiasta Hilkka-Liisa Linder on kasvatustieteiden maisteri, hän oli työssä yhtiön tutkimuslaboratoriossa ennen eläköitymistään. – Asuimme Terhopuistossa mummilassa isohkossa omakotitalossa, vanhan työväentalon vieressä. Ennen sotaa perheemme muutti Koskelankatu 17:ään. Kotona ei lapsille sodasta paljoa puhuttu, mutta pienen lapsen silmiin ja korviin tarttui paikkakunnan tunnelmia. Vanhemmat halusivat suojella lapsia sodan julmuuksilta. – Muistan isän lähdön sotaan hämärästi, se oli juhlallinen toimitus. Isä oli tullut Tšekkoslovakiasta sukkasillaan Suomeen. Hän oli kävellyt paljon, Saksan ja ehkä Baltian läpi. Jalat olivat niin huonossa kunnossa, ettei hän voinut pitää kenkiä. Hän oli saanut määräyksen tulla Suomeen sotaväkeen. Venäjän puolelta nimittivät joukkoja Pajarin verikoiriksi. – Olimme harvinaisen onnellisia, sillä äidin ja meidän turvanamme oli hänen kolme veljeään, joista kukaan ei joutunut sotaan. Yksi teki konepajalla pommeja, toinen lentokoneita ja kolmannella oli krooninen munuaissairaus. Meillä oli myös ukki ja diabetesta sairastava setä, joka ei joutunut sotaan. Viksteri Piilan sedällä oli kelloliike, ja kellot olivat silloin kiven alla. Niitä vaihdettiin voihin, ja me saimme ruokaa. – Kansaneläketoimistosta haettiin lappuja, joilla sai maitoa. Lapset ja odottavat äidit saivat vähän muita enemmän mutta deseistä puhuttiin. Yleisökortit olivat voimassa vuoteen 1952 kahvissa ja sokerissa, kun menin naimisiin, ja kun viimeinen sotakorvaus maksettiin. Lehmiä tuli asemalle evakkojen mukana – Ilmapiiri Mäntässä oli aika rauhallinen, vaikka oli ilmahälytyksiä ja yksi pommitus. Kun ilmahälytys tuli, valkoinen viltti tai lakanat niskassa juostiin metsään. – Mäntän pommituksessa olimme metsämökissä 1-2 kilometrin päässä Koskelankadulta. Viitalasta katselimme pommitusta ikkunasta. Kun tulimme omaan kotiin, eteiseen oli siirretty turvaan paremmat posliinit. Neljä lautasta oli särkynyt. – Aika usein Tampereelle meni pommikoneita, ja talvipakkasella pommitusten jylinä kuului tänne asti. Koskelan koulu oli täynnä sotilaita. Asemasodan aikaan puhuttiin Mäntän motista. – Siirtoväkeä tuli lehmien kanssa Mäntän asemalle. Kakarat juoksivat joka paikassa silloin. Minä sanoin äidille, että anna kannu, haen maitoa, tuli lehmiä asemalle. Äiti suuttui: Kyllä he tarvitsevat jokaisen maitotilkan itse, et mene kerjäämään. Linder muistaa, kun pikkuveli sai vaarallisen taudin, keuhkokuumeen ja hänet vietiin sairaalaan Tampereelle. – Vanhempia ei päästetty katsomaan poikaa, mutta kerran äidin kanssa menimme junassa toiveena päästä hänen luokseen. Juna oli niin täynnä sotilaita, aivan täynnä lattioita myöten. Äiti sanoi, että täytyy mennä varovasti heidän ylitse, etteivät sankarit herää. Riemukas joulu Linder muistaa yhden riemukkaan joulun, ajankohdaksi hän arvioi asemasodan aikaa. – Se oli ihmeellinen joulu. Vietimme joulua mummin ja vaarin luona ja saimme luumukiisseliä. Sekin oli ylellisyyttä sota-aikana. Yhtä-äkkiä kuului eteisestä kolinaa. Isä oli saapunut hiihtämällä jäätä pitkin yöllä Keuruulta, minne hänet oli komennettu pioneerikoulutukseen. Hän ei ollut saanut lomaa ja oli lähtenyt punttikselle. Jouluyönä hän hiihti takaisin. Se meille riemujoulu, Linder jakaa ihanan muiston. – Mäntästä lähetettiin sotalapsia jonkin verran Ruotsiin. Äitini osasi ruotsia ja tulkkasi kirjeitä tarvittaessa. Yhtenä jouluna saimme Ruotsista paketin tuntemattomilta ihmisiltä. Paketissa oli kauniit vihreästä villalangasta käsinkudotut villapaidat minulle ja veljelleni ja äidille kahvia ja riisiä. Salatansseja pidettiin Mäntän työväentalolla esitettiin operetteja täysille katsomoille, oli iltamia ja salatansseja. Mäntän Klubilla oli herrasväellä omat tilaisuutensa. – Mieheni Lasse Lahtinen oli haitaristi. Sota-aikana oli tanssikielto, mutta hän kävi soittamassa salatansseissa saadakseen rahaa. Kerrankin hän meni häkäpönttöautolla maalaistaloon salatansseihin soittamaan mutta keli oli niin huono, että autoa piti työntää ylämäessä. Linderin perheessä 31.10.1944 oli unohtumaton ilon päivä. Hilkka-Liisan Jussi-veli meni kouluun, äiti synnytti Ulla-siskon ja isä palasi rintamalta kotiin. – Isä hyppäsi Koskelan pysäkiltä junasta ja meni äitiä ja pikkuvauvaa katsomaan. Minä olin ostanut äidille Männystä kauraryynejä ja vein ne sairaalaan, kun äidillä oli raskauden aikana ollut niistä mielitekoja. Vihkisormukset kultakeräykseen Sota-aikana oltiin mottimetsässä ja lähetettiin rintamalla monenlaista tavaraa. – Kaikki leipoivat, kutoivat lapsia ja sukkia. Sitten oli kultakeräys, jonne vihkisormukset luovutettiin. Ukki ja mummukin antoivat. Asunnot olivat puulämmitteisiä, puut tehtiin joko itse tai ostettiin yhtiön myymiä halkoja. Sota-aikana oli pulaa kaikesta, varsinkin jatkosodan alkamisen jälkeen. – Herkkua olivat sokeriliemessä uutetut porkkanapalat. Jäte-Joonakselle kerättiin jätepaperia ja ansaittiin Jäte-Joonaksen karamelleja, niitä myytiin kaupassa. Amerikasta saapui hammaspulveria peltipurkeissa, se oli makeaa ja kaikki syötiin. – Kahvi loppui nopeasti. Ostettiin voikukanjuuria ja tehtiin sikuria, ja vatunlehdistä teetä. Vanhoja vaatteita purettiin ja niistä tehtiin lapsille uusia Jos perheellä oli pihamaata, omavaraistaloutta harjoitettiin. – Omakotitalossamme oli kaksi sikaa, kanoja ja lammas. Meillä kasvatettiin tomaattejakin. Mäntässä Rusinniemessä oli teurastamo nykyisen ammattikoulun takana. Meidän enomme linnustivat, ja heillä oli palstalla perunoita. Yhtiö jakoi väelleen palstatilaa ja yhtiölainaa. – Jalkineista oli pulaa, ei niitä saanut avustuksellakaan kansanhuollosta. Häpeä sanoa, mutta me olimme hyvin puettuja, kun Viksteri Piilan vanhoja vaatteita purettiin ja isänäiti ja äiti ompelivat kankaista meille sopivat vaatteet. Tehtaan viltistä tehtiin sodan jälkeen takki ja isän ampumasta jäniksestä nätti lakki, Linder kertoo. Sota-aikana lapset leikkivät ojalittaa. Kiivettiin puihin, rakennettiin niihin mökkejä ja ajettiin villikelkalla Pahalammen suolla. Sotaa ei leikitty. Lapsia metsätöissä Pitkän uran Serlachiuksen palveluksessa tehnyt Ulla Linder työskenteli muun muassa paperitehtaan myyntiosaston sihteerinä. Hän eläköityi MetsämannuiltaTampereelta maankäyttösihteerin tehtävistä. – Naiset olivat sota-aikana töissä tehtaalla jalostuksen puolella. 11–13 -vuotiaita lapsia oli isänsä kanssa metsätöissä, mutta tili maksettiin isälle. Puutarhalla oli lapsia töissä, sillä jokainen markka piti kotiin saada. Marjastettiin ja kalastettiin. – Isä kirjoitti rintamalta: mene äidin mukana marjastamaan. Äidillä oli huono suuntavaihto ja hän pelkäsi, Ulla muistelee. Täiden karkotus Sota-aikana hätä keinot keksii, sen sai Hilkka-Liisa tuntea. – Kerran täti löysi päästäni täitä. Minulla oli tuuhea pitkä tukka. Viksteri-setä toi kellopuodista paloöljyä, jolla kelloja putsattiin. – Äiti laittoi paloöljyä päähäni ja pyyhkeitä tiiviisti pään ympäri. Kyllä lähtivät täit ja saivareet – ja päänahka paloi!