Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Kolumni: Kallio–Mänttä

Mänttään ajoi Helsingistä alle kolmessa tunnissa. Tuossa ajassa ehdin hyvin omaksua uuden identiteetin; sellaisen, jonka jokainen töihin tai työkseen ajava uskoakseni tunnistaa. Auton ratissa ärsyynnyin nopeasti muista asfalttia ympärilläni kuluttavista kuskeista. Yksi körötteli liian hitaasti, toinen kaasutteli ohi keltaisen viivan yli, kolmas unohti ryhmittymisen ja neljäs oli muuten vaan mulkku. Oriveteen mennessä kiehuin kiukusta. Ah, tällaista on olla suomalainen! Urbaanissa kaupunkikuplassa asuvalle kaikki Kehä III:n ulkopuolinen muuttuu helposti vieraaksi. Kun päivittäinen liike tapahtuu teräksen ja betonin keskellä rämisevän raitiovaunun penkissä tai suloisen kaupunkipyörän istuimella, jokainen matka maaseudulle on kuin pieni satu. Matkustan Haltialan tilalle kokemaan maatilan eläimiä, menen Luukkiin kokemaan järven ja grillimakkaran. Otan kuvan Instagramiin ja käytän hashtagia #countrylife. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa. Ei metsässä somettaminen ole arvoton kokemus, mutta erilainen se on. Se tuo internetin tilaan, joka on monelle niin pyhä, ettei siellä saisi räplätä älypuhelinta. Tulin Mänttään päästäkseni tekemään jotain uutta. Vaikka viihdyn Helsingin Kalliossa hyvin, sieltä pohjoiseen päin lähtiessäni muistan hetkessä, mitä kaikkea siellä ei ole. Kalliossa ei ole sitä hiljaisuutta, joka ympäröi Mäntänvuorella patikoidessa. Kalliossa ei ole ilta-auringossa kylpeviä tehdasrakennuksia Koskelanlammen vastarannalla, Mark Wallingerin omakuvan koristamana. Kalliossa ei ole kuuden euron kiinalaista. Kalliossa ei kyllä myöskään ole hyttysiä. Mänttä oli minulle entuudestaan tuttu kuvataideviikoilta. Olen juonut kuohuviiniä avajaisissa Mäntän Klubilla, seurannut Otso Kantokorven opastusta Pekilossa ja pulahtanut järveen Honkahovin rannassa. Ihaillut kuhisevaa taidekaupunkia ja haikaillut tänne pidemmäksi aikaa. Nyt olen täällä koko kesän ja aion imeä itseeni mahdollisimman paljon Mänttä-juttuja. Ihan ensimmäiseksi menen elokuviin. Bio Säteen kaltaiset paikallisteatterit ovat arvokas palanen kaupunkikulttuuria, ja niiden säilyminen on jokaisen elokuvasta kiinnostuneen vastuulla. Helsingissä, joka oli pitkään Finnkinon dominoima, tämä tiedetään hyvin. Kesääni voit seurata KMV-lehden sivuilta sekä somesta hashtagilla #antoninkesämäntässä.