Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Kolumni: Papparais- ja mummaelämää

Muistelimme mieheni kanssa esikoisemme syntymää – muisteleminen on vanhuuden merkki. Jossain vaiheessa mieheni pakeni vessaan jännittämään. Synnytys eteni, eikä miestäni kuulunut takaisin. Iski jo pelko, että tuleeko hän takaisin lainkaan. Kun hän vihdoin saapui, hän kertoi katsoneensa televisiosarjasta, jota tuolloin olimme seuranneet, tärkeän kohdan samalla reissulla. Onneksi ei ollut Tapparan peli. Nyt miehestäni ja minusta on tulossa isovanhempia. Ensimmäistä kertaa. Minulta kysyttiin, minkä nimen haluaisin ottaa käyttöön: mumma, mummi, mimmu, isoäiti, vanharotko vai kypsään ikään ehtinyt aikuistyttö. Mutta mummu, mikä mummu. Mummun voittanutta ei ole, kuten ei papankaan. Mieheni on samaistunut ulkomuodollaan tyttäremme raskauteen. Tajusin tämän, kun viime viikolla veimme tytärtämme äitiysneuvolaan. Odotushuoneessa oli kuusi isovatsaista odottavaa äitiä, kun tulimme paikalle. Meidän tultua paikalle pyöreitä vatsoja oli sitten kahdeksan. Tilanne oli kuin lorussa ”ratkeaa tikki, lentää nappi”. Tutkailin tilannetta hetken, kysäisin mieheltäni: ”Kuka ei kuulu joukkoon?” Tutkimusten mukaan lastenlastensa kanssa aikaa viettävät isovanhemmat ovat muihin ikäisiinsä nähden paremmassa henkisessä ja fyysisessä kunnossa. Mieheni kertoikin, että antaa heti salibandymailan lapsen käteen, kun se siinä vain pysyy. Mieheni mielestä kaikki haluavat pelata salibandyä. Totesin, että lapsen vanhemmat voivat tosin olla eri mieltä asiasta. Nyt minulla on herännyt epäilys, kun mieheni on lupautunut auliisti ulkoiluttamaan tulevaa pienokaista. Aikooko hän salaisesti saada itsensä juoksukuntoon vaunuja lykkiessään? Pelkään huomaavani olevani jossain kisassa lähtöviivalla mieheni kanssa ja katselevani tuota pikaa hänen lenkkitossujensa pohjia, joissa toisessa lukee ”olen voittaja” ja toisessa ”olet häviäjä”.