Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Kolumni: Tyttö ja kuolema

Tyttö on noin kuusivuotias, hän kävelee pitkän miehen kanssa hautausmaan leveää keskikäytävää käsi kädessä. Lumi on peittänyt hautausmaan laidoilla kasvavien puiden oksat, hautakivet ja haudat, lunta on käytävällä ja vain kahden kulkijan jäljet jäävät lumeen. - Isä, miksi kaikki paljastivat haudalla päänsä, vaikka on talvi ja kylmä? Pitkä mies katsahtaa alas tyttöön, nostaa sitten päänsä ja puhuu heidän kävellessään: - Majesteetti kuoleman edessä on kaikkien paljastettava päänsä. Jostain syystä tuo kuva on mielessäni selkeänä aina vuoden vaihtuessa. Yleensä vuodenvaihteessa luodataan ennemmin tulevaa ja elämää, ei mennyttä ja kuolemaa. Miksi tuo kuva? Kuva ei edes herätä ajatuksia, jotka laajenisivat pohtimaan asioita kuvaa laajemmin. On vain tuo kuva. Olen keksinyt syyn: enempää ei tarvita, koko kertomus on kuvassa. He, kuvan tytär ja isä, ovat yhdessä, käsi kädessä, valkoisen maiseman keskellä, kahden. Se viittaa läheisyyteen. Maailmassa on paljon ihmisiä, mutta me näemme todella vain muutaman. Tyttären ja isän välillä vallitsee luottamus. He pystyvät puhumaan avoimesti asioista, tyttö ehkä lapsen suoruudella ja mies, kenties luonteensa mukaisesti kaunistelematta asioita edes lapselle. Kuvassa elämä on valkoinen kaikkialle levittäytynyt lumi. Samalla tuohon elämään kätkeytyy ja se sisältää, sanan mukaisesti myös kuoleman, lumen alle jäävän hautausmaan. Kuva kertoo minulle, että elämässä keskeistä on sen jakaminen luottamuksellisesti jonkun toisen kanssa. Huolimatta siitä, että asia jota kukaan ei voi välttää, on tuo vääjäämätön kuolema. Kuvassa kaikuu samalla ikuisuus, sellaisena kuin se lyhyen ihmiselämän mitassa voi, vanhemman ja lapsen välisenä erityislaatuisena elämän mittaisena siteenä. Tyttö ja mies loittonevat käytävää ja katoavat jonnekin 1930-luvun lopun talveen. He, äitini pikkutyttönä ja hänen isänsä, ovat olemassa enää vain niiden muistoissa jotka heidät muistavat.