Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

In Memoriam: Pekka Kejonen (1941-2020) Tenon Zen, Vilppulan Villon, kirjailija omalla tavallaan

Pekka Kejonen aloitti kirjailijanuransa sellaisessa Suomessa, jossa kansallinen kirjallisuutemme eli viimeisiä voimiensa päiviä. Linna oli syrjäyttämässä Runebergin ja iskelmä virret. Hänen esikoisteoksensa Jamit 1963 oli tuulahdus uudesta maailmasta. Esille tuli yksilö kollektiivin asemasta, hetki raskaitten rakenteiden asemasta, elämänilo uskonnollis-isänmaallisen ahdistuksen sijaan, koko maailma ahtaan nurkkakuntaisuuden sijaan. Jazz astui suomalaiseen kirjallisuuteen nuorekkaan proosan svengissä. Kejosen kirjoitti proosaa, jossa tarjottua lusikkaa ei otettu kauniisti käteen. Lusikkaan, maailman todellisuuteen otettiin ihan oma eikä opetettu kanta. Sodanjälkeinen suuri ikäluokka alkoi nousta Hannu Salaman ja Pentti Saarikosken viitoittamalla tiellä. Salama sai tuomion jumalanpilkasta. ja Saarikoski nousi horjahdellen kansakunnan kaapin päälle. Osansa sai Kejonenkin. Hänen teoksiaan ainakin Kajaanin kaupunginkirjastossa pidettiin poissa nuorison käsistä. Kielto ei ulottunut Kuusamoon saakka. Tutustuin koululaisena Kejosen tuotantoon Kuusamon kunnankirjastossa 60-luvun puolivälissä. Isättömänä kasvanut kuopiolaissyntyinen kirjailija nousi pian lupaukseksi, jolta odotettiin paljon. Ateljeekriitikko Tuomas Anhava teki parhaansa. Kun opus magnum, oma pääteos ei ottanut syntyäkseen alkoholi alkoi viedä miestä, Kejosesta tuli boheemiravintoloiden kanta-asiakas ja jopa sivistysperheiden yöllinen riesa. Mika Waltari otti tavakseen pitää ovensa aamuyön tunteina lukittuna mutta sen sijaan ojensi sanattomasti postilaatikon kautta tuntemalleen janoiselle ja rahattomalle nuoremmalle kollegalleen setelin, ”stipendin kotimaiseen työskentelyyn”. Tarinat kiersivät, ja Pekka romusi pitkin maata. Avioliitto ei kestänyt, elämä oli hunningolla ja näytti pahasti siltä, että yhden kirjailijalupauksen aika oli ohi. Joskus Pekka sanoi, että ainoita hyviä puolia hänen alkoholismistaan oli se, että hän ei muista kulttuurisesti ankeasta 70-luvusta mitään. Pekka ei ollut ahtaan ajattelun, karsinoinnin tai autoritaarisuuden miehiä. Hän oli 60-lukulainen uudistaja ja radikaali, juuriin menijä. Kun Saarikoski oli vielä 80-luvulla valmis valitsemaan poliittisen puolensa Varsovan liiton sopankeittäjänä, Pekka ei sellaista valintaa tehnyt. Hän oli jo ennen Neuvostoliiton romahdusta tietoinen itäisistä oikeuksista ja läntisistä vapauksista. Pekasta tuli raitistuttuaan pohjoisen Suomen asukas hänen muutettuaan aluksi Rovaniemelle ja sitten Utsjoelle Tenon varteen. Mukaan tuli suuri rakkaus Kirsti (omaa sukua Edelmann ), jonka kanssa Tenon varrella kului parikymmentä vuotta. Pekka jatkoi merkittävänä runoilijana ja julkaisi myös proosaa. Tenon varren Zen sai luokseen jatkuvasti kulttuurivieraita Eino S. Revosta Miina Äkkijyrkkään . Joesta nousi suuriakin lohia, ja lohensoutajat olivat kovilla. Kovat tulvat vuonna 2000 merkitsivät sitä, että rantamökki Tenolla jäi tulvan alle. Kirsti ja Pekka etsivät asuntoa etelästä. Lopulta he valitsivat asuinpaikakseen ehdotuksestani nousevan taidekaupungin naapuripitäjän Vilppulan, jonka vesitornin juurelle he muuttivat. Pekka jatkoi Vilppulassa kirjallista tuotantoaan täysillä. Hän keräsi jo ennestään valtavat kirja-, äänite-, dvd-kokoelmat. Hän esiintyi mielellään, oli sitten kysymys kirjallisuudesta, jazzista, kalastuksesta tai elokuvasta esimerkiksi Autere-opiston ja Kuvataideviikkojen tilaisuuksissa. Jonkin kerran järjestin hänet torille lukemaan runojaan. Tiesin, että Pekka piti toreista ja torin elämästä. Hän rakasti myös kaikennäköisiä ja -kokoisia esineitä aivan kuin chileläinen kollegansa Pablo Neruda . Taidenäyttelyissä hän halusi sekä koskea että katsoa. Pekka oli kirjailijaksikin harvinaisen laajasti lukenut. Hänen tuttavapiirinsä oli hengästyttävän laaja. Aivan hänen viimeisinä päivinään lainasin hänelle Kalevi Kalemaan kirjan Historian erottamat. Kertomus Hannes&Mauri Ryömästä . Pekka halusi lukea kirjan, koska oli tuntenut Mauri Ryömän kulttuurikodin lapsia. Se jäi kesken, mutta paikka oli merkitty hienolla japanilaisaiheisella kirjanmerkillä pekkamaisen tarkasti ja tyylikkäästi. Pekkaa jäi suremaan hänen Petri -poikansa. Hän ei kuitenkaan ole se Ylen Petri Kejonen, joka sai runsaasti osanottoja ja jopa kukkalähetyksiä ”isänsä poismenon” johdosta 9.9.2020. Sanavalmis ja huumorintajuinen on myös Pekan oikea poika Petri isänsä tavoin. Luulen, että tämä juttu olisi kovasti huvittanut edesmennyttä ystävääni, kuten se huvitti hänen poikaansa. Pekka Sairanen Kirjoittaja on Pekka Kejosen ystävä ja eläköitynyt Autere-opiston rehtori ja kulttuurijohtaja.