Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Mikä saisi meidän tajuntamme räjähtämään ja herättäisi innostuksen ja saisi meidät liikkeelle - Tuntoja ja tulkintoja Glamour-näyttelyn jälkeen

Usein käy niin, kuten itsellenikin, että me ihmiset turrutaan sellaiseen, mitä me näemme ja kuulemme ympärillämme joka päivä, jopa kaikkeen kauniiseenkin ja tässä tapauksessa myös ainutlaatuisuuteen mistä me kaupungissamme saamme nauttia. Pidetään peräti itsestään selvänä esimerkiksi kaikkea taiteeseen, kuten museoihimme Gustafiin ja Göstaan sekä Musiikkijuhliin liittyvää. Nehän ovat aina olleet täällä, itsestään selviä, arkipäiväisiä jopa niin, että emme vaivaudu katsomaan omia näyttelyitä tai käymään konserteissa… Ikään kuin ne olisivat vain turisteja ja vaikkapa museofriikkejä varten, jotka kilpailevat museokäynneillään! ”Toisia varten”. Kunnes saamme ulkopuolelta, vaikka muualla asuvilta ystäviltämme tajunnan räjäyttävän herätyksen, kuten minä sain. Useat heistä ovat ajaneet muutaman sadan kilometrin päästä katsomaan, niin Olga Gummerus- Ehrström / ”Olli ja Bucklan” -näyttelyä Göstaan (siinäkin näyttelyssä oli olemassa tarina takana) ja nyt Glamour -näyttelyä Gustafiin. Ystävilleni oli suurenmoinen, ikimuistoinen päivä, jopa mieltä kohottava päivä, käydä Mäntässä voimaantumassa, varsinkin näin korona-aikana. He ihmettelevät ja ihastelevat kaupungin maisemia ja kukkaistutuksia, he jaksavat päivitellä vieraillessaan, miten etuoikeutettuja me olemme tässä kaupungissa kaiken loiston keskellä. Onko meillä tässä ihmisten mikromaailmassakin sama juttu, ensin on saatava maailmalla huima menestys ja sitten vasta herätään että katos vaan sehän on suomalainen !! Paitsi jääkiekko, Kimi ja Bottas. Esimerkkiä on vaikka kuinka, vaikkapa meidän artisteista, jopa teollisuuden kehittäjistä, siis laidasta laitaan asioita, ihmisiä, tapahtumia, joita harva on noteerannut. Tähän voisi vielä liittää kesäteatterit, näyttelyt ja museot ja niin edelleen. Mitä me kaipaamme? Pohdin tuota turtumista, mikä saisi meidän tajuntamme räjähtämään, saisi silmämme aukeamaan, mikä innostuksen herättäisi ja saisi meidät liikkeelle ?? Mitä me kaipaamme ? Mitäs jos ne voisikin olla tarinat kaiken takana, se ainakin allekirjoittaneen saa aina innostumaan, ne tarinat ja niiden tulkinnat, jotka herättävät uteliaisuutemme. Eikä tämä tapahdu vain nyt, korona-aikana. Jos lukee tarkemmin KMV-lehdessä 28.9. olleen artikkelin, jossa Pauli Sivonen ja Hannu Palosuo kertovat Glamour-näyttelystä, jossa saa nähdä ”valkokankaan pukuloistoa ja käsityötaitoa” sekä höysteenä niihin liittyviä pieniä tarinoita, jotka ehkä houkuttelisivat lukijoita näyttelyä katsomaan, ”oliskohan tuo kaikki totta”. Ei vaan loistavat puvut ja niiden suunnittelu, vaan niiden käsityötaito ja niihin uponneet työtunnit ja taitavien käsityöläisten, ompelijoiden määrä. Suurin osa näistä näyttelyssä olevista puvuista on ommeltu käsin tai kudottu peräti kankaat pukuihin. Onko niin, että tämäkin on jo katoava tai kadonnut ammatti, kuten suutarit, räätälit, pikku ompeluputiikit. Onneksi Mäntässä on ainakin yksi ompelupuoti ja huonekalujen verhoiluun liittyvä ammattitaito vielä voimissaan ja Taitokeskus. Ja miten sitten kaiken ympärillämme olevan innostavan ja voimaannuttavan on mahdollista löytää. Onneksi suomalaiset ovat jo löytäneet läheltään, tämän meitä kurittavan koronan aiheuttaman pysähtymisen myötä, kauniin luonnon ja retkikohteet. Siitä on myös uutisoitu runsaasti ympäri Suomea. Muutakin on lähellä täällä meidän kaupungissa, mutta ehkä ei synny innostusta ilman tarinaa näissä näyttelyasioissakaan, joten.… Pukujen takaa tarinoita Ne tarinat pukujen takana Glamour-näyttelyssä. Mikä jättioivallus museolta näyttää viikoittain, vieläpä 2 kertaa, vanhat elokuvat, joissa näemme näyttelyssä olevia pukuja oikeasti valkokankaalla. Näyttely tammikuuhun saakka !! On mielenkiintoista, että voi seurata elokuvissa , kun tarinat tulevat todeksi pukujen takaa. Vaikka se hullutus, kun uuman kapeudesta kilpailtiin. Kerrotaan, että kilpailu oli niin kovaa, että iho oli vereslihalla näytännön jälkeen. Voi vaan arvata, miten hurjia rautalanka panssareita siihen tarvittiin. Nyt sitten tässä ajassa on botoksit käytössä. Eipä miehetkään pelastuneet hullutuksilta tuona aikana. Heillä taas piti olla puvun takin alla tiukat valjaat, että takki pysyi tarvittavassa moodissa ja vielä se sepalusjuttukin timanttinappeineen !! Kuraattorin kertomaa sekin, että sepalus oli siihen aikaan pidettävä auki, että arvokkaat napit olivat näkyvillä, siis napit !! On se mahtava Italiassa, tuo Tirelli Costumin kokoelma. Kokoelma sisältää peräti 200 000 elokuva pukua ja 15 000 aitoa historiallista pukua, paavit ja kuninkaat mukana. Melkein uskomatonta on sen olemassaolo. Noin arvovaltainen tiimi, mistä Pauli Sivonen edelleen kertoi lehdessä, on valinnut puvut juuri Gustaf-museoon esille tulleeseen näyttelyyn. Hannu Palosuo kuratoidessaan näyttelyä, kertoi myös, että Tirelli Costumilta on hyvin harvoin näyttelyitä Italian ulkopuolella. Sekin vielä, että tämä näyttely on Suomessa ainutkertainen ja se on meillä täällä Gustaf-museolla, tehty juuri sopivaksi vain tähän museoon, eikä se lähde kiertämäänkään muita Suomen museoita !! Tuntuu tosi etuoikeutetulle asua Mäntässä näiden taideaarteiden ja näyttelyiden keskellä. Nyt soisi vielä, että saisimme lehteen jutun meidän museo väen jättioivalluksesta saada tämän kaltainen kulttuurihistoriallinen näyttely Gustaf museoon ja siitä hurjasta työstä, mitä kaikki on vaatinut, ennen kuin näyttely oli pystyssä museolla. Millainen ideahautomo ja verkosto kaiken takana museolla, Pauli Sivosen johdolla, oikein on. Kuratoidessaan kuvataiteilija Palosuo avasi hieman myös valtavaa työtä kuljetukseen liittyen. Se ei ollut niin itsestään selvää matkalaukkuihin pakkaamista tai henkareihin ripustamista, miten me näyttelyssä kävijät sen kuvittelisimme. Olisi todella hauska tietää miten nuo 50 pukua ja puvustaja tänne on saatu ja rahdattu. Ja kaikkea tuota ennen, hurjia tunteja vaatinut, kauan säilössä olleiden pukujen korjaukset. Loistavien ja arvokkaiden pukujen ennallistaminen, restauroiminen näyttelykuntoon. Nämä on niitä tarinoita itse näyttelyn takana, jotka meitä innostaa katsomaan, onko tämä kaikki totta ja siltikin vaikka korona olisi meidät turruttanut oman telkkarin eteen istumaan. Yhteiskuntavastuun merkitys Tämän kaiken lisäksi pohdin vielä yhteiskuntavastuuta, joka mielestäni tähänkin vielä kuuluu ja on suuresti ollut esillä näinä päivinä otsikoissa myös naapurikaupungissa. Siitä entisten patruunoiden yhteiskuntavastuusta, sen monista lonkeroista ja ”rippeistä” me meidän kaupungissa saamme tänä korona aikanakin itseämme voimaannuttaa. Sillä Gösta Serlachius jo silloin toista sataa vuotta sitten ymmärsi sosiaalisten olosuhteiden parantamisen merkityksen ja kaiken muun ohella perusti Taidesäätiön lähes sata vuotta sitten 1933. Sen tehtäviin kuului ja kuuluu vieläkin myös asuinympäristön kaunistaminen taiteella. Niinpä tuo säätiö osti vuonna 2000 ” Valkoisen talon”, joka nyt mahdollistaa tuon huikean näyttelyn meille. Näitä ajattelen, kun on mahdollisuus tutustua Gustaf ja Gösta museoihin ja näyttelyihin niissä. Se tuottaa elämyksiä ja iloa ja tuottaapa se sitä myös järjestäjille, kun on kävijöitä näyttelyissä. Museo on hoitanut hyvin myös koronaan liittyvän turvallisuuden. Maskeja on tarjolla jo ala-aulassa ja etäisyydetkin on huomioitu, auditoriossa istutaan joka toisessa tuolissa elokuvien ja luentojen aikana. Suuret kiitokset museoiden väelle, erikseen ketään mainitsematta. Huomataankohan me aina arjessamme, miten ainutlaatuinen kaupunki meillä on ?? Kysyy MLKm