Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Koulussa kuviksesta kymppi – Hilkka Jussilan taiteilijaura lähti nousuun vasta eläkkeellä

KMV-lehden porraskäytävässä yhteisnäyttelyä syyskuun loppuun pitävä keuruulainen kuvataiteilija Hilkka Jussila muistaa kouluajoista, miten hän piti piirtämisestä. Työelämä kuitenkin vaati paljon, ja taiteen tekeminen jäi vain haaveeksi. –Nuorena kävin Ruotsissa kokeilemassa tehdastyötä LM Ericssonin tehtaalla ja totesin, että jotain muuta pitää saada tehdä kuin juottaa releitä puhelimiin. Myöhemmin Keuruulle muutettuamme perustimme mieheni kanssa Palvelukoti Hilmarin 1990-luvun puolivälissä. Nautin työstäni kehitysvammaisten hoitajana ja ohjaajana. Vuonna 2011 irtauduin työelämästä, ja sen jälkeen aloin maalata. Jussilan vanhemmat menettivät kotitilansa Karjalassa sodan vuoksi ja kiersivät Hämeen kautta Lappiin. Jussilan töissä näkyy kaipuu Lapin luontoon. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. –Teen paljon öljyväritöitä. Luontoikävä on ollut minulla pienestä pitäen. Huomaan, että jos alan tulla levottomaksi, tajuan, etten ole pitkään aikaan ollut metsässä. Niin hyvin en ole sopeutunut Keski-Suomeen, ettenkö kaipaisi Lappiin. Siellä luonto on niin paljon vapaampaa ja aitoa. Voi vaeltaa pitkiä matkoja, samalla jängällä on oltu emokarhun ja sen pentujen kanssa. Ja Inarin saarissa niitä näin lapsenakin. Luonnon teemojen toistumisen Jussila arvelee liittyvän lapsuuden kokemuksiin. –Vanhempani ottivat minut jo aivan taaperoiässä mukaan luontoretkille. Isä tykkäsi metsästää ja kalastaa, ja me samoilimme perheenä pitkin erämaita. Siihen aikaan meillä oli vain teltta, jonka pystytimme paikasta toiseen, ja katselimme tähtiä iltanuotiolla. Taiteen tekemisen Jussila kokee vapauttavana verrattuna yrittäjän työhön, joka tahtoi pitää kiireisenä vuorokauden ympäri. –Nyt eläkkeellä ei tarvitse muusta huolehtia, sen kuin vain harrastaa tätä maalaamista. Juuri tätä olen kaivannut. Aina ajattelin, että sitten kun saan maalata, sitten kun voin kokeilla. Elämä meni sitten kun -vaihteella. Nyt vihdoinkin voin päästää luovuuteni valloilleen ja harjoitella hetkessä elämistä, vaikka se on kyllä aika vaikeaa. Mieheni sanookin, että hän vierestä seurasi, miten minulla oli aivan pakottava tarve luoda mutta jouduin hillitsemään itseäni työn vuoksi. Kansalaisopiston taideryhmästä Jussila on saanut tukea taiteellisille kokeiluilleen ja löytänyt samanhenkisiä ihmisiä. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. –Opistossa on kokeiltu vaikka mitä Tanja Koskisen opastuksella. Olen maalannut kiviä, tehnyt tiffanylasitöitä, huovuttanut. Savitöistä pidän. Niissä puhuttelee muotokieli. Tunnen, miten sormeni muistavat aiemmin näkemiäni kohteita ja muovaavat niitä esiin savesta. Sen olen päättänyt, että en tee mitään tarve-esineitä vaan ainoastaan mukavia hahmoja, kuten eläimiä. Monenlaiset tekniikat ovat tulleet tutuksi. Yksi löytö Jussilalle on sokerimaalaus. –Kirkas sokeriliemi levitetään alustan pohjalle. Sitten siihen tiputetaan värejä ja aletaan etsiä, mitä siitä löytyisi. Tähän ruskamaalaukseen tein hiiren varta vasten, mutta kaiken muun rajasin mustalla. Sokeritekniikasta ei koskaan tiedä, millainen kokonaisuudesta tulee. Vain mielikuvitus on rajana. Teen yleensä työn kerralla loppuun enkä enää palaa siihen. Mieluummin aloitan uuden. Työhuonetta Jussila pitää kotonaan Keuruun keskustassa. Erityisen rakas paikka hänelle on parveke. –Rakastan työhuonettani, sillä täällä saan mellastaa ja harrastaa. Maalaamisen lisäksi ompelen ja teen savitöitä. Ikkunasta näkyy vaahteroita. Ne ovat aina eri näköisiä ja antavat sisältöä elämään. Ja parvekkeella pystyy tekemään savitöitä. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Jussila kuuluu Mäntän Taideseuraan ja on sen kautta osallistunut yhteisnäyttelyihin. –Joskus kesällä olen käynyt taidekurssilla, mutta niihin ei tahdo oikein keretä, kun on intohimo olla mökillä ja ruopsuttaa puutarhassa. Jussilan töihin voi tutustua näyttelyissä. Hän maalaa enimmäkseen lahjaksi, mutta joskus häneltä on tilattu muotokuvia. –Olemme taiteilijakollegojen kanssa puhuneet, että olisi hienoa ripustaa töitä tyhjien liiketilojen näyteikkunoihin. Mutta se tietysti on kiinni paikasta ja rahoituksesta. Joskus olen myynyt joitakin teoksiani, mutta enemmän niitä menee lahjaksi. Taide näyttäytyy Jussilalle yhä uusina ja uusina ulottuvuuksina. Tekemisen riemu vie häntä mukanaan. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. –Äitini oli taitava tekemään vaikka mitä. Olen varmaan häneltä perinyt innon ottaa selvää ja opetella uutta. Mutta omia töitäni en osaa arvottaa minkäänlaiseen järjestykseen. Pidän niistä kaikista ja ajattelen, että se, mitä teen, on tärkeää. Oleellista on, että viitsii ruveta tekemään. Olen nauttinut näistä taiteen täyttämistä vuosistani suunnattomasti, Jussila sanoo.