Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit Verotiedot

Linda, 30, rauhoittui Mänttään – ”Ehkä Pilvilinna on maailman suurin, ainakin minulle”

Vakavamieliseksi ihmiseksi itseään luonnehtiva runoilija-kirjailija Linda Huhtinen , 30, katsoo usein Mäntän tehtaan piippua ajatellen, että sitä ei pitäisi purkaa. Piippu köyttää runoilijan ja Mäntän välille monta muistoa. Nämä muistot kertovat ja muistuttavat Huhtista menneisyydestä ja sen tärkeistä opeista. Minun ei tarvitse pärjätä, jos sen takia täytyy olla kova – Lapsuudessani 90-luvulla oli kaikesta pulaa. Ei ollut rahaa, ei ollut mahdollisuutta harrastaa. Perheeni oli samankaltainen kuin varmasti moni muu duunariperhe. Elämää elettiin kädestä suuhun, Huhtinen muistelee. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri tästä syystä, Huhtinen ohjattiin hänen sanojensa mukaan parhaimman harrastuksen pariin – kirjallisuuden. –Opin lukemaan Mäntän kirjastossa, äitini vei minut sinne usein. Se oli meidän harrastus. Siitä alkoi minun tarinani sanojen ja sanataiteen lumoissa. Kirjoittaminen kumpusi ujoudesta. Huhtinen luonnehtii, että hän oli hiljainen ja vakava lapsi. – Viihdyin lapsena paljon itsekseni ja luin. Muistan, että minun vanhemmille sanottiin tuolloin, että se on ongelma. Olen kiitollinen heille että he pysyivät minun rinnalla ja sanoivat, että ne ovat Lindan luonteenpiirteitä. Olin niin ujo ja hiljainen, se oli minun tapa kommunikoida ja on sitä edelleen. Toisinaan kommunikoin lapsena vanhempieni kanssa kirjoittamalla heille lappuja. – Olen tosi herkkä ja hauras ihminen, paperinohut. Nykyään toitotetaan, että pitäisi olla vahva ja kova. Minä en ole sellainen. Olen herkkä. Itken pienistä asioita. Näen paljon kauneutta ja hyvää, ja liikutun siitä. – Joskus halusin kitkeä herkkyyteni pois, kun opiskelin liiketaloutta. Muistan, että meille opetettiin tuolloin, että naisen ei kannatta näyttää tunteita, pitäisi olla kova, kovat pärjäävät. Tänä päivänä Huhtinen miettii, että hänen ei tarvitse olla kova ja kovettaa itseään vain pärjätäkseen. – Mieluummin haluan olla ihminen, joka näkee hyvää. Vaikka sen takia on tullut monta kertaa selkään ja olen jäänyt jalkoihin, haluan pitää kiinni siitä mitä oikeasti olen. Kirjoittaessaan Huhtinen haluaa laittaa itsensä likoon ja kertoa myös vaikeita asioita itsestään ja menneisyydestä. – Kirjallisuuden kautta opimme myötätuntoa ja empatiaa. Kirjallisuuden kautta pienennämme omaa taakkaamme, ja huomaamme, että joku on tuntenut samalla tavalla kuin me. Tämä on syy, miksi Huhtinen on kirjoittanut avoimesti syömishäiriöstään ensimmäisessä kirjassaan, Pahoja asioita . – Tiesin, että en voi kääntyä takaisin, jos aloitan puhumaan avoimesti myös vaikeista asioista. Silloin täytyy olla vain valmis ottamaan vastaan vaikeakin palaute. – Jos joku puhuu tänä päivänä mielenongelmasta tai sairaudesta, silloin hän myöntää julkisesti olevansa heikko, sen ei pitäisi mennä niin. Me olemme kaikki ihmisiä. Ongelmat ovat tänä päivänä yleisiä. Olemme väsyneitä, surullisia ja uupuneita. Näistä asioista pitää pystyä puhumaan ilman, että saa heikon-leimaa otsaansa. Yöt välitin, päivät kirjoitin Valehtelisin, jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan maailmaa (Pauli Hanhiniemi) . – Minä olen sellainen, murehdin paljon. Tiedän, että se minun pieni murehtiminen ei korjaa mitään. – Minulla ei ole ollut, eikä ole sellaista ruusuista käsitystä, että olisi itsestäänselvyys, että ihminen vain alkaa kirjoittamaan ja että sillä voisi työllistää itsensä. Tiesin aina, ettei se tule olemaan helppo tie. Ensimmäisen runokirjani rahoitin välittämällä takseja. Ehkä se auttoi siihen, että opin puhumaan rauhallisemmin, mikä taas auttoi taas radiotyössä, Radio Fun Tampereen MunManse -ohjelman toimittajana ja juontajana toimiva Huhtinen kertoo. Huhtinen sai lapsuudenkodistaan tärkeän opin, joka on läsnä hänen tekemisessään vielä tänäänkin. – Töitä pitää tehdä ja työn eteen pitää tehdä töitä. –  On tärkeää, että muistamme juuremme – mistä tulemme. Ihailen isääni paljon. Hän opetti, että jos sinulla on kaksi, niin anna toinen sille kuka sitä tarvitsee. Olen maailman huonoin yrittäjä – en pidä siitä maailmasta - se on julma Yritysmaailmassa mukana ollut Huhtinen kokee, että se maailma ja elämä eivät ole häntä varten. – Olen päässyt seuraamaan isäni kautta yritysmaailmaa ja hänen tapaansa toimia yrittäjänä hyvin läheltä. Ehkä se oli syy, minkä takia lähdin aikanaan sille tielle. Huhtinen pääsi seuraamaan läheltä isäänsä ja hänen tapaansa toimia yrittäjänä. –  Luulin silloin naivisti, että yritysmaailma olisi laajemmin sellaista, miten isäni siellä toimi. Ei ollut. Isäni on ainutlaatuinen ihminen ja oli ainutlaatuinen yrittäjä. Yritysmaailma ei sitä ole. Se on julmaa ja raakaa. En pidä sellaisesta maailmasta. Yritysmaailma ei toimi niin, ihmisten pitäisi. – Se on kuitenkin tie, jota olen hetken aikaa kulkenut. Tietenkin se tie on tuonut tärkeää oppia, mistä on hyötyä myös nykyisessä työssäni, kirjoittamisessa. Oma idea ja teos vaativat markkinointia, joten liiketalouden opinnoista ja varsinkin isältäni oppimat taidot ovat edelleen hyödyksi. –  On kuitenkin tärkeää, että muistamme juuremme ja toimimme sen mukaisesti. Eettisesti ja oikein. Yritysmaailma ei toimi niin, ihmisten pitäisi, liiketoimintajohtamisen maisteritutkinnon suorittanut Huhtinen korostaa. Ihminen, joka päätti olla hymyilemättä – Kuinka runoja kirjoittanut nuori nainen päätyi kirjoittamaan jääkiekko-maailmasta? Huhtisen tuorein teos Tuomari ilmestyy perjantaina. Kirja käsittelee erotuomari Timo Favorinin elämää. Runoutta, ujoutta ja herkkyyttä. Kuinka siihen istuu maskuliininen kiekkomaailma? – Jääkiekosta on puhuttu tänä päivänä kovin suppeasti. Henkilöhahmot tuodaan esiin isolla kynällä piirrettynä, pureutumatta tarkemmin ihmiseen. Huhtinen kirjoitti Liiga.fi -sivustolle jääkiekon kääntöpuolta käsittelevää Runoudesta lajiin -juttusarjaa. – Pyysin tuolloin Liigalta, että he ehdottaisivat minulle henkilöä juttusarjaan. Minulla oli toive; haluaisin kirjoittaa tuomarista. – Muistan, kun olin lapsena isäni kanssa seuraamassa jääkiekkoa Hakametsässä. Kaikki ihmiset huusivat ja kirosivat tuomaria. Isäni kertoi, että ei kenelläkään ole hätää, se vain kuuluu tähän. Se tilanne on jäänyt mieleeni, jäin miettimään, että miksi kukaan haluaa mennä kaikkien eteen haukuttavaksi. –  Halusin tavata ja tehdä jutun tuomarista ja kysyä, miksi haluat tehdä tällaista? – Liiga valitsi Timon. Pelkäsin hänen tapaamista paljon. Minulle kerrottiin, että hän ei hymyile ikinä, hän on päättänyt olla hymyilemättä. Mietin, miksi kukaan valitsee olla hymyilemättä. –  Timon artikkelin julkaisemisen jälkeen olimme hänen kanssaan vielä yhteydessä ja päädyimme kirjoittamaan hänen tarinansa kirjaksi. Kerromme tarinan siitä, miksi joku ihminen ei hymyile. ”Ehkä sen takia olen niin surullinen Mäntän tehtaan piipusta” Huhtinen viihtyy hautausmaalla, hän nauttii sen kauneudesta ja hiljaisuudesta, ja siitä, että siellä ei ole mainoksia, siellä ei myydä ajatusta siitä, millainen pitäisi olla. Siellä hän ymmärtää elävänsä. –  Tänä päivänä on kiire ja asioita suoritetaan hirveällä paineella. Koko ajan halutaan enemmän ja enemmän, ja päästä koko ajan korkeammalle. Kai se kertoo sitten tästä ajasta ja minun suhtautumisestani siihen, jos minun täytyy paeta sitä hautausmaan kaltaiseen paikkaan. – Tässä maailmassa on niin hölmö ja kieroon kasvanut tapa ajatella, että menestys olisi kaikkein tärkeintä. Huhtinen on sairastanut nuoresta iästään huolimatta vakavasti kaksi kertaa – ja parantunut. –  Ne olivat minulle sellaisia hetkiä, jolloin on alkanut uusi elämä ja jotain vanhaa on pitänyt hyvästellä. Se, että ne asiat on täytynyt hyvästellä ei tarkoita sitä, että ne asiat täytyisi unohtaa. Minä siirsin ne ajat ja asiat runoihin. Ne elämät eivät enää kulje minussa, ne ovat runoissa. – Vaikeita asioita elämässä ei pidä missään tapauksessa unohtaa. Ne täytyy muistaa aina, kuten täytyy muistaa, mistä on tullut – omat juurensa. Täytyy muistaa aina, minkä työn takana asiat ovat olleet, mistä tänä päivänä saan nauttia. Harva asia on ollut Huhtisen omassa elämässä pysyvää, herkkyys ja halu kirjoittaa ovat kuitenkin sellaisia. – Ehkä sen takia olen niin surullinen siitä Mäntän tehtaan piipusta, jos se kaadetaan. Se asia on ollut minulle pysyvä muisto lapsuuden Mäntästä ja se kuvastaa osaltaan sitä historiaa, minkä työn takaa asiat ovat tänne rakentuneet. Runoilijan elämä kulkee repussa Tällä hetkellä runoilija Huhtisen elämä kulkee repussa ja rinta osoittaa sinne, missä tuntuu hyvälle. – Nyt tuntuu hyvälle Mäntässä. Olemme viettäneet täällä paljon aikaa perheeni kanssa. Vanhempani ovat täältä kotoisin, joten täältä minulla on paljon muistoja. – Lapsena tuntui, kun kävin Papan luona täällä Pilvilinnassa, että tämä on maailman suurin rakennus. Ehkä Pilvilinna on maailman suurin rakennus vieläkin, ainakin minulle. Huhtisen esikoiskokoelma Pahoja asioita (Sanasato) julkaistiin vuonna 2014. Teos kertoo anoreksiasta, jonka sairastamisesta Huhtinen on puhunut julkisesti. Teoksen jatko-osa Kirjeitä Vihamiehille julkaistiin vuonna 2017. Vuonna 2017 Linda Huhtinen esitteli Kasvottomat rakkaat -hyväntekeväisyysnäyttelyn, joka kertoo perheväkivallasta. Näyttely koostuu valokuvista ja teksteistä, jotka Huhtinen on tehnyt yhdessä väkivallan uhrien kanssa. Huhtinen on aktiivisesti mukana Juicen Kirjaston toiminnan ylläpitämisessä. Tällä hetkellä Huhtinen toimittaa Juice Leskisen sitaatteihin liittyvää kirjaa. Huhtinen on ollut perustamassa Luo maailma -luomispajaa, joka on muun muassa suunnitellut kuvamanipulaatiota vastustavan Käsittelemättömät asiat -kampanjan tamperelaiselle vaatemerkille Ludicrous Clothingille sekä erilaisia mainosilmeitä muun muassa Reino-kaupalle. Linda Huhtinen on kirjoittanut Liiga.fi-sivustolle jääkiekon kääntöpuolta käsittelevää Runoudesta lajiin -juttusarjaa. Huhtinen toimii myös radiojuontajana. Hän aloitti juontotyön vuonna 2018 ja nousi samana vuonna yleisöäänestyksellä ehdolle vuoden paikalliseksi radiojuontajaksi. Hän juontaa ja toimittaa Radio Fun Tampereella kahta omaa radio-ohjelmaansa. Mun Manse -ohjelmassa Huhtinen esittää tekemiään henkilökuvia. Huhtisen uutuuskirja Tuomari julkaistaan 13. syyskuuta 2019. Kirja käsittelee erotuomari Timo Favorinin elämää.