Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Teatteriarvio: Juuson toinen tuleminen — Viimeisessä patruunassa on onnistunut roolitus

Moni on kertonut jättävänsä tänä kesänä väliin käynnin Sähkökoskella kuultuaan, että esitys on uusinta parin vuoden takaa. Jokainen esitys on kuitenkin ainutlaatuinen. Niin oli tälläkin kertaa. Outi Reini oli menettänyt tärkeimmän työnkalunsa, äänensä. Hätä ei ollut minkään näköinen: yhden roolin korvasi Päivi Himanen , muissa rooleissa Reini näytteli ja kuiskaaja Aija Heino tuotti äänen. Se korosti porukan vahvuutta ja yhtenäisyyttä sekä toi inhimillisyyttä kuvioon. Eikä ensi-illan perusteella ole muutenkaan syytä huoleen. Esitys on edelleen tuore ja sen tarina kyllä kestää useammankin katsomisen. Risto Hakolan ohjaama ja käsikirjoittama esitys laajentaa kuvaa Juuso Waldenista . Kovan ja karun ulkokuoren alta löytyy myös herkempi ihminen. Patruunan voi tulkita yhtä aikaa itsepäiseksi jääräksi ja esteetikoksi, jolle seinän värillä oli väliä. Taiteellisuus tulee kunnolla esiin vasta lopussa, mutta jää sitä paremmin mieliin. Kesällä 1951 Walden kertoo kymmenkertaistavansa paperintuotannon ja pesevänsä tehdaskaupunkien kasvot. Hän näkee yrityksellä olevan yhteiskuntavastuuta. Siksi yhtiö harrastaa vapaaehtoista sosiaalityötä ja mm. myy työntekijöilleen tontteja yhden markan hintaan. ”Siellä missä kukat kasvavat, siellä asuu onnellisia ihmisiä”, Walden lausuu. Vastineeksi hän odottaa ihmisten olevan yhtiön palveluksessa aamusta iltaan. Patruuna piti huolta työntekijöistään ja näiden perheistä omalla, ehdottomalla tavallaan. Kovin paljon huolettomammin hän tuntuu suhtautuvan muuhun ympäristöön, laskeehan paperitehdas jätevetensä puhdistamattomana vesistöön. Jämsänjoen veden sanotaan olevan mustaa kuin kahvi. Pitkätukat parturiin, pesäpallomailat pannuhuoneeseen Juuso näyttäytyy yhteisössä puolijumalana, jolla on oikea mielipide kaikista asioista. Pitkätukkia hän tukee antamalla rahaa parturiin. Yhtyneissä hameen pitää ulottua polven alapuolelle ja housut on tarkoitettu miehille. Jalkapallo on pelien kuningas, kun taas pesäpallomailojen paikka on pannuhuoneessa. Hän venyttää totuutta mieleisekseen. Yhtiön piiput eivät hänen mukaansa halkeile, vaikka valokuva muuta todistaisi. Patruunalla saattaisi olla mahkuja Yhdysvaltain presidenttikisassa. Seppo Väänäsessä on kaikki yhtäläisyysmerkit Juusoon. Roolisuoritus on vakuuttava. Siihen onkin vaikea kuvitella ketään muuta. Reijo Ahosen sosiaalivirkailija Raappana on vastakohta. Ahosen ryhti vääntyy moneen suuntaan roolihahmonsa yrittäessä miellyttää pomoaan. Sanailu on herkullista kuultavaa ja katsottavaa. Kummassakin hahmossa on mahdollisuus liioitteluun ja ääripäiden korostamiseen, mutta siihen ansaan ei langeta. Erottuva on myös Kaapo Hakosen esiintyminen. Hän on aito ja ilmeikäs monissa rooleissaan. Nuorukaiselle voi povata monipuolista tulevaisuutta teatterin parissa. Oikeat ihmiset oikeissa rooleissa Näyttelijöiden kokoonpano on pysynyt lähes samana kuin se oli kaksi vuotta sitten. Suuremmista rooleista toimittaja Lepolan esittäjä on vaihtunut. Saara Koskinen on ollut haastavassa paikassa hypätessään kokeneen porukan mukaan, mutta hän onnistuu mainiosti. Vapautuneisuus näkyykin koko porukan toiminnassa. Oikeat ihmiset ovat oikeissa rooleissa. Tarina ei etene suoraviivaisesti vaan sitä rytmittävät osuvasti takaumat. Tunnelmasta toiseen mennään railakasta vauhtia. Pitkästymisen vaaraa ei ole. Esitys olisi toiminut, vaikka huumoria olisi vähennetty. Viimeinen patruuna kuvaa yhtä merkityksellistä ajanjaksoa lähihistoriassamme. Menneet ajat eivät palaa, mutta niihin voi ja kannattaakin palata. Näytelmä: Juuso - viimeinen patruuna Esityspaikka: Jämsän Kesäteatteri Jämsän Sähkökoskella Ohjaus ja käsikirjoitus: Risto Hakola Pääosissa: Seppo Väänänen ja Reijo Ahonen Esitykset: 4.8. saakka