Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Ohimennen onnistuu, sanoo Peräkammarin Pirjo

Keuruun Kivelässä työhuonettaan pitävä taidemaalari Pirjo Koukkula on alun perin kotoisin entisestä Viialasta, joka kuuluu nykyisin Akaaseen. Viisi vuotta sitten hän muutti Keuruulle. – Äitini kuoli 2014 toukokuussa, ja tuntui, että silloin saatoin lähteä. Taideurani alku sijoittuu 1980-luvulle, jolloin maalasin öljyväreillä. Sitten tuli pitkä tauko, mutta 2000-luvulla aloin uudestaan maalata, Koukkula selvittää. Koukkulalle maalaaminen on aina ollut jollakin tavalla olemassa. Hän ei pelkää valkoista pintaa. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. – Aina se itu on ollut siellä kytemässä. Aloittaminen voi olla vaikeaa, mutta kun kiinnostun jostain aiheesta, se vie mukanaan. Maalaaminen ei ole lainkaan paha addiktio. Se koukuttaa mukavalla tavalla. Koska Koukkula maalaa kotistudiossaan, hän voi rytmittää maalaamisen päiviensä mukaan. – Käytössäni on huoneistomme perimmäinen huone, olen siis Peräkammarin Pirjo. En edes halua työhuonetta kodin ulkopuolelta, sillä en halua kokea sitä tunnetta, että lähtisin töihin. Tässä vain ohi kulkiessani teen jotain, ja jos ei onnistu, vedän uutta maalia päälle. Välineitä pitää olla aina käden ulottuvilla. Koskaan ei tiedä, mitä tarvitaan. Ensin pitää olla se idea, sitten pitää miettiä, millä sen saisi toteutettua. Kotistudioni o n flow ’n paikka. Inspiraatio vie niin, että tuntuu. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Maalaamisen lisäksi työhuoneessa sahataan kehyksiä ja leikataan kartongista passepartout-kehyksiä. – Silloin pitsiliina lentää pöydältä. Minulla on musta pyöreä matto maalaustelineeni alla, ja kutsun sitä mustaksi pisteeksi. Onnistumisen tunnetta Koukkula kuvailee, että se on kuin menisi kuvaan sisään. – Se on sellaista vimmaa, eläytymistä ja luomisvoimaa. Täytyy vain osata luovuttaa jossain vaiheessa, kun yleensä korjaan niin liikaa, että se menee ihan överiksi. Pitää ajatella, että nyt se on siinä ja kehykset päälle. Taiteellaan Koukkula haluaa tuottaa hyvää mieltä ja vaikuttaa asenteisiin. Hänen tärkeimpiä aiheitaan ovat eläimet. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. – Eläimillä voin kuvata ihmisten välisiä tunteita ja käyttäytymistä. Eläimet kertovat maapallon tilasta, eivätkä ne voi toimillaan pelastaa tätä palloa. Vain ihmisellä on siihen edellytykset, jos vain on halua. Meillä on maailmastamme myös vastuu. Olemme samassa veneessä eläinten kanssa. – Taide merkitsee minulle myös dementian torjumista. Huvittelen ideoilla, leikittelen väreillä ja koen tekemisen iloa. Jos työni saavat jonkun hymyilemään, se riittää. Työni ovat jollain tavalla ehkä naivistisia olematta naivismia. En oikein osaa määritellä niitä. Ne ovat kuitenkin vahvasti realistisia mutta jollain tavalla lapsenomaisia. Keuruulainen taideopettajani Tanja Koskinen kutsuu minua animalistiksi, mitä se sitten tarkoittaakaan. Koukkula kertoo, että isännän näkökulmasta maalaaminen pitää emännän hiljaisena urheiluohjelmien aikaan. – Meillä on siis tasapeli, hän saa katsoa televisiota ja minä saan maalata. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Työnsä Koukkula luonnostelee aluksi hiilellä, sillä sitä voi pyyhkiä. Sitten hän maalaa päälle akryylimaaleilla. – Akryylivärit ovat hyviä, koska ne eivät haise. Pastellilla saa pehmeää jälkeä, mutta se vaatii lasin päälle, jotta työ ei suttaannu ajan myötä. Minulla on tuhkaa, jolla paksunnan värejä ja luon kolmiulotteista vaikutelmaa. Olen utelias kokeilemaan erilaisia tekniikoita. Joka työssä pitää löytyä pysty- ja vaakaviiva, oikeastaan kaikki viivojen muodot. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Koukkula ei ole laskenut maalaamiensa töiden määrään mutta arvelee, että niitä on hyvinkin parisen sataa. Hänen maalauksiaan voi nähdä lähitulevaisuudessa Mäntän kaupungintalolla syysnäyttelyssä, Jämsän Kivipankissa Koillis-Pirkan Feelings -näyttelyssä ja joulukuussa Keuruun kirjastossa. – Tammikuussa oli ensimmäinen yksityisnäyttelyni, nyt on tulossa toinen. Parin vuoden kuluttua saatan pitää 70-vuotisjuhlanäyttelyn. Kun jäin eläkkeelle, sairastuin rintasyöpään. Silloin maalasin vauhdilla, kun en tiennyt, riittääkö aika. Nyt kun olen terve, maalaan siitä ilosta, että elän. Sairastumiseni oli alku uudelle. En suostunut alistumaan. Elämä ja taide muodostuvat pienistä iloista, niistä se täytyy kerätä. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Yksi tärkeimmistä omista töistään Koukkulalle on maalaus hänen tuolloin parivuotiaasta tyttärestään. – Lähdin 1980-luvulla kokeilemaan, miten osaisin maalata ihmisen. Tytär uitti rannassa venettä, ja halusin kuvata vedenrajaa ja vaahtoa. Nykyisin taulu on tyttären kodin seinällä. Se on tärkeä meille molemmille.