Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Opettajan ammatti oli haaveena jo lapsesta lähtien

Raija Auvinen eli nuoruuttaan 1950-luvulla. Hänen omien sanojensa mukaan perhetausta oli heikko ja hän kasvoi pienestä saakka mummon kanssa, joka oli siivoojana Kolho Oy:n puusepäntehtaalla. Raha oli silloin tiukassa. Elämä oli niin niukkaa, että kuusivuotisen kansakoulun jälkeen Raija ei voinut ajatella jatkamista oppikouluun, vaikka hän sinne kovasti halusi. – Olin hyväpäinen, mutta varaton. Mummuni veljen ja hänen ystäväperheensä avustamana pääsin lopulta oppilaaksi Haapamäen Yhteiskouluun tavoitteena viisivuotinen keskikoulututkinto. Myös Haapamäen yhteiskoulun hallinto ymmärsi tilanteeni, ja myönsi minulle vapaaoppilaspaikan koko opiskeluajaksi. Se merkitsi paljon. Mummuni sanoi minulle, että muistaisin sen opiskelutuloksissani. Sen kyllä muistin. Olin luokkani parhaita, muistelee Raija Auvinen. Käytyään rippikoulun hän pyysi mummoaan kysymään tehtaalta kesätyötä. Tavoitteena oli saada vähän omaa rahaa. Raija pääsi paikkatytöksi Kolho Oy:n puusepäntehtaan proppupöydälle paikkaamaan oksaisia vanerilevyjä. Proppukoneen käyttäjä poisti levyistä oksat. Paikkatytöt ja - pojat liimasivat ja naputtelivat puuvasaroilla reikiin oikeankokoiset puupaikat. Työssä piti olla tarkkasilmäinen, näppärä ja ahkera. Koneen käyttäjä, punaposkinen Tyyne , teki urakkatyötä. Kun hän lähti tupakalle, piti paikkaajien selvittää syntynyt ”rähjä.” Raija muistaa työn olleen hauskaa ja naputellessa syntyi monta pysyvää ystävyyssuhdetta. – Muistaakseni palkkani oli 32 penniä tunnilta. Osan tilipussin sisällöstä annoin mummulle, mutta jäi siitä jotain itsellenikin, kertoo kotiseutuneuvos. Seuraavina kesinä hän oli kesätöissä Kolho Oy:n puusepäntehtaalla ja lautatarhalla. Viimeksi mainitussa höylätyn tavaran vastaanottajana. – Jännittävin työmuistoni siltä ajalta on tekemäni kuorma, jossa oli pyöreiksi höylättyjä, pitkiä aisoja. Ne pinosin kuljetusvaunuun ja kuljetin yhteistuumin höylärin kanssa kiskoja pitkin lastaussillan junavaunulle. Saimme pysymään kuorman koossa, se ei hajonnut. Puusepäntehtaalla olin myös vastaanottajana ”putsilla”. Koneen käyttäjä, Anna , nosti tottuneesti oven koneeseen. Sieltä ovi tuli puhtaana ja sileänä. Anna opetti minulle, miten ovi ”vipattiin”, silloin se ei painaisi. Opin vippauksen, mutta työ oli raskasta, muistaa Raija Auvinen. Kolhon tehtaan isännöitsijä Lauri Snellman käveli aina aamuisin tehdassalin kautta. Kerran kun pysähtyessään tervehtimään työtekijöitä hänen katseensa kiintyi Raijaan. Isännöitsijä kysyi, mahtoiko homma olla nuorelle tytölle liian raskasta. – Vastasin, että ei juurikaan, kun osasin vipata oven oikein. Ruokatunnin jälkeen minut kutsuttiin koneelta pois, ja määrättiin aputytöksi tehtaan konttorin puolelle. Heti seuraavana päivänä työpaikkani muuttui, sillä jouduin isännöitsijä Snellmanille piikomaan, koska perheen apulainen oli yllättäen lähtenyt, kertoo Auvinen. Hän muistaa edelleen elävästi, kuinka silloin jännitti ja pelottikin. Raija oli viihtynyt tehtaalla hyvin ja nyt pelotti, ettei pärjää herrasväen perheessä. – Pelkoni oli turha. Rouva ja isännöitsijä Snellman olivat ystävällisiä, Tervalan koti oli suuri ja kaunis. Kodinhoidossa siivosin, autoin ruoanlaitossa, katoin pöydän ja opin säilömään mehuja ja hilloja. Iltapäivisin sain pari tuntia vapaata. Opettajakoulun alkaminen lähestyi, olin ollut piikomassa kaksi viikkoa. Halusin pitää vähän lomaa. Isännöitsijä kutsui minut palkanmaksuun. Hän tiedusteli, paljonko palkkaa haluaisin. Vastasin, että toivoisin saavani saman kuin tehtaalla. Isännöitsijä Snellman maksoi minulle reippaasti sen yli, sillä sain kotiapulaisen kuukausipalkan, joka oli tuolloin 150 markkaa. Kiitollisena muistelen vieläkin isännöitsijä Lauri Snellmania ja hänen rouvaansa, kertoo Raija Auvinen. Hänen kesätyönsä eri paikoissa jatkuivat aina siihen asti, kun tuore opettaja sai ensimmäisen palkan opettajan työstä. – Näin jälkeenpäin ajatellen, en olisi selvinnyt taloudellisesti ammattiini ilman kesätöitä, vaikka opiskeluuni Hämeenlinnan seminaarissa sain valtiolta apurahaa ja pientä, korotonta opintolainaa. Kesätyöajat olivat myös sosiaalisen kanssakäymisen kannalta nuoruuteni tärkeää aikaa, päättää kotiseutuneuvos Raija Auvinen.