Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Blogit

Somepahoinvointi

En tiedä onko kyseessä virus, bakteeri vai mikä lie tauti, mutta jostain syystä sosiaalinen media aiheuttaa nyt minulle samanlaisia oksennusrefleksejä kuin kolmen oksennustautisen pojan kurakakkojen siivoaminen. Sosiaalinen media on tällaiselle vauhdikkaalle, ylisosiaaliselle ja muiden elämää mielenkiinnolla seuraavalle unelma. Aivan kuin pääsisin kurkistamaan toisen elämää pintaa syvemmältä, vaikka asuisin toisella puolella maailmaa enkä oikeasti tiedä toisesta mitään. Näenhän todennäköisesti somesta, millaisessa mekossa joku kavereistani on parhaillaan tai millaisen maiseman joku näki kävelylenkillään. Olen ollut aina suhteellisen aktiivinen somettaja, aluksi Facebookissa ja nykyään enemmän Instagramin puolella. Olen käytännössä siis kasvanut siihen, että jotkut asiat elämästäni saavat kuulua sosiaaliseen mediaan. Saan vastalahjaksi jotain extrasisältöä elämääni seuraamalla muiden elämää. Kuten sen, että Mikkelissä on -2 astetta ja vanha riparikaveri syö avokadoa. Pidemmän päälle aika lohduton vaihtokauppa. "Minulla olisi kestänyt siis vähintään 40 minuuttia katsoa kaikki tarinat." Pari kuukautta sitten huomasin tahtini hiljenneen. En jaksanut enää edes katsoa kaikkien seuraamieni henkilöiden Instagram-tarinoita. Tarinat ovat, yleensä sillä hetkellä tapahtuvia, lyhyitä videoita tai kuvia, jotka ovat seuraajille esillä vain vuorokauden ajan. Minä seuraan Instagramissa vajaata tuhatta profiilia. Käytännössä tästä noin 250 on suhteellisen aktiivisia käyttäjiä ja lisäilevät kuvia sekä tarinoita edes joskus. Laskin eilen, että minulla oli 152 henkilön päivän tarinat katsomatta. Yksi tarina kestää viisi–kymmenen sekuntia ja tarinoita laitetaan keskimäärin 3 per päivä, osa enemmän ja osa vähemmän. Minulla olisi kestänyt siis vähintään 40 minuuttia katsoa kaikki tarinat lävitse. Tarinoiden lisäksi jokaisen postattu kuva olisi kiva peukuttaa ja itsekin mielelläni päivitän tarinoita ja kuvia. Sinne olisi hujahtanut pari tuntia päivästäni, sama toistuen päivittäin. Tämä kaikki aiheutti minulle, ehkä ohimenevän, mutta ainakin pysäyttävän ja turhautuneen oksetusolon. Olon, että vaikka kuinka tykkään vanhasta lapsuudenkaverista tai edesmenneen kissan kummin kaimasta, niin kenelläkään, edes minulla itselläni, ei voi olla sen ihmeellisempää annettavaa kymmenen sekunnin videossa, tykkäyksessä, tarinan katsomisessa tai kauniisti poseeratussa kuvassa. Jos näin olisi, olisi todellakin parempi vain siivota niitä lasten kurakakkoja oksennus suussa ja löytää elämäänsä sisältöä siitä.