Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Neuvosto-Eestin kaalimaalta Mänttä-Vilppulan kanttoriksi kulkee pitkä ja kapea polku

Kaja Jantsikene omaa sukua Lehtoja syntyi Keski-Eestissä ja vietti ensimmäiset vuotensa Ulvissa Peipsijärven lähellä olevassa pikkukylässä. Hän ennätti myös aloittaa kylässä koulunsa, mutta pian sen jälkeen perhe muutti Rakveren kaupunkiin Pohjois-Viroon. –Siinä vaiheessa isä jo tiesi, ettei hänellä ole enää pitkästi aikaa. Aika pian muuton jälkeen isä nukkuikin pois, aloittaa Jantsikene. Jantsikenen molemmat vanhemmat olivat opettajia ja hän itse on nuorin kolmesta siskoksesta. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Jantsikene eli Neuvosto-Eestissä, joka oli hyvä paikka elää ja asua. –Jo lapsesta saakka meitä kaikkia tyttöjä opetettiin kunnioittamaan kaikkea työtä ja lisäksi on erityisen hyvin jäänyt mieleen se, että kaikki mitä tekee, täytyy tehdä kunnolla. Tämä koski kaikkea tekemistä kotitöistä alkaen. Silloin kaikki piti myös tehdä itse, jatkaa Jantsikene. Sitä, kuinka nuorena hän itse joutui tarttumaan kiinni työn syrjään, ei ole ihan tarkkaa muistikuvaa. Yksi asia siltä ajalta on kuitenkin jäänyt mieleen. Ensimmäinen palkka kaalipellolta – Vaikka molemmat vanhemmat olivat koulunopettajia, kasvatettiin meillä myös kotieläimiä lehmistä lähtien. Erityisen hyvin muistan kuinka lapset ja kissat olivat aina jonossa odottamassa lypsylämmintä maitoa, muistelee Jantsikene. Rakveressä Jantsikene meni toiselle luokalle kouluun ja siinä vaiheessa kaikki tytöt ottivat osaa kotitöihin. Jantsikenen tehtäviin kuuluin muun muassa kodin siivous. – Vaikka siitä neuvostoajasta puhutaan monenlaista, täytyy näin jälkeenpäin todeta, että elämä silloin oli perusturvallista. Nälkää ei nähty ja arki sujui omalla painollaan, kertaa Jantsikene. Siihen aikaan myös koululaiset pistettiin syksyisin oikeisiin töihin puutarhoihin ja pelloille ja pellolta löytyi myös Jantsikenen ensimmäinen työpaikka, josta maksettiin palkkaa. –Olin yläasteella kun menin yhdessä serkkuni kanssa kesätöihin kaalipellolle ja sieltä sain ensimmäisen rahapalkkani. Summaa en muista yhtään, mutta sen muistan, että oli tosi mahtava tunne saada omaa rahaa, kertoo Jantsikene. Hän muistelee edelleen, että vaikka kotitöistä ei luonnollisesti maksettu mitään, saattoi joskus saada sen verran taskurahaa, että pääsi vaikkapa elokuviin. Kotitöiden hän ei muista koskaan olleen mitään pakkopullaa. Enemmänkin niitä tehtiin laulellen hymyssä suin. Musiikista tuli ammatti Musiikki tuli mukaan Jantsikenen elämään jo varhain. Rakveressä hänen päästyä musiikkikouluun äiti osti perheeseen pianon ja tuki näin suuresti Jantsikenen jo alkanutta pianonsoitonopiskelua ja intohimoa musiikkiin. Silloin piano maksoi opettajan 7 kuukauden palkan. Heti yläasteen jälkeen Jantsikene jatkoi musiikinopiskelua Tartossa, josta valmistui pianonsoiton opettajaksi ja ammattisäestäjäksi. Samalla tuli suoritettua ylioppilastutkinto. Perhekin oli jo perustettu ja elämä silloisessa Neuvosto-Eestissä alkoi soljua eteenpäin. – Vuodesta 1988 lähtien olen toiminut tauottomasti musiikkiopettajana monin eri tavoin. Suurimman osan aikaa olen opettanut eri musiikkiopistoissa, toiminut säestäjänä ja ohjannut musiikkipiirejä. Tuohon aikaan kuuluu kaikkein suurin muutos meidän perheemme elämässä, eli muutto Suomeen vuonna 1995, jatkaa Jantsikene. Itsenäistyminen romautti tulot Kaja Jantsikene kertoo tarinaansa Koivuniemessä, joka oli 25 vuotta sitten hänen ensimmäinen työpaikkansa heidän muutettuaan Vilppulaan. Päätös muutosta syntyi, kun Suomen valtio antoi meille luvan paluumuuttaa, ja raha Eestissä oli käytännössä menettänyt arvonsa. – Siltä ajalta on jäänyt muun muassa mieleen, kuinka ostettiin yksi appelsiini ja jaettiin se perheen jäsenten kesken. Me pärjäsimme jollain tavalla siksi, että melkein kaikki mahdollinen kasvatettiin itse. Kahden vakituisessa virassa olevan ihmisen palkka ei kerta kaikkiaan riittänyt edes kohtuulliseen elämiseen, muistelee Jantsikene. Uusi alku Suomessa Perhe muutti Suomeen vuonna 1995, eikä muutto tapahtunut suinkaan hetken mielijohteesta. Sitä oli suunniteltu jo pidemmän aikaa. Tänne tultiin sillä periaatteella, että ainakin lasten täytyy löytää täältä oma paikkansa. – Meille oli tullessa ihan ykkösasia, että lasten pitää viihtyä ja siinä meitä auttoi suuresti Kolhon koulun silloinen rehtori Raija Auvinen , joka teki kaikkensa sen eteen, että lapsilla olisi täällä hyvä olla. Toinen tärkeä ihminen oli Sirpa Timonen , joka auttoi meitä todella monessa asiassa, kertoo Jantsikene alkuajoistaan Suomessa. –Timonen sanoi silloin ”Autetaan se perhe alkuun, myöhemmin he auttavat muita”. Myös Juhani Mäkelä n osuus on suuri. Koko perhe oppi kielen suhteellisen nopeasti. Kaja Jantsikene muistaa vielä hyvin kuinka alkuaikoina hänen pianonsoiton oppilaansa auttoivat häntä löytämään suomenkielen sanoja. Aika pian perhe liittyi myös kirkkoon ja koko perhe kastettiin Kolhon kirkossa. Kolhon kirkko oli myös se paikka, jossa Jantsikene otti ensimmäisiä askeliaan kohti nykyistä työtä. Toteutti isoäidin unelman Vaikka jo Suomeen tullessa Jantsikenellä oli pätevyydet pianonsoiton opettamiseen ja säestämiseen, hän suoritti tutkinnot uudelleen Suomessa ja hankki myös kirkkomuusikon ja kuoronjohtajan pätevyydet. Erilaisissa opiskeluissa kului kymmenen vuotta ja tänä aikana hän ajoi kaksi autoa loppuun Vilppulan ja Tampereen välillä. Kolhon kirkosta alkanut kiinnostus urkujen soittoon johti lopulta siihen, että Jantsikene toimii tällä hetkellä Mänttä-Vilppulan seurakunnan kanttorina. Lisäksi hän johtaa perustamiaan naiskuoroa ja lapsikuoroa ja yhdessä miehensä Erlend Jantsikenen kanssa mieskuoroa. – Sieltä kirkosta alkanut kipinä ei ollut ainoa syy opiskella kanttoriksi. Toinen syy oli se, että pääsin toteuttamaan näin äitini äidin unelman. Hänen toiveensa oli, että joku hänen lapsenlapsistaan opettelisi soittamaan urkuja. Hän itse oli kanttori sillä tavalla, että lauloi. Hän ei päässyt opiskelemaan urkujen soittoa, mutta minä pääsin. Elämäni on ollut täällä työntäyteistä. Lapsetkin elävät jo omaa elämäänsä ja nuorin tytär valmistui juuri viulunsoiton pedagogiksi, päättää Jantsikene, ja haluaa vielä lopuksi siteerata Joshua J. Marinea , joka on todennut: Haasteet tekevät elämästämme mielenkiintoista, ja niiden voittaminen tekee elämästämme tarkoituksellista.