Ladataan
Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Blogit

Tämä kolumni ei ole runo

Korona peruutti minulta tukun runokeikkoja keväältä ja kesältä. Peruuntumisista seurannut murhe jäi pieneksi – onhan runous parhaimmillaankin vain maailman tärkeimpiä turhia asioita, eikä kovin usein edes niin tärkeää. Myönnän silti, että harmitti. Ei niinkään itseni takia, vaan koska runot on tarkoitettu reagoimaan ympäristönsä kanssa. Päätin heinäkuun alussa alkaa tehdä instagram-tililleni runorupatteluja. Niissä vaihtuvien vieraiden kanssa pohdimme runojen esiin nostamia ajatuksia. Se on todistanut itselleni, kuinka runot ovat suoranaista räjähdysainetta ajattelulle. Ajattelun kaavoja pirstoutuu ja esteet nähdä laajemmin ja moniulotteisemmin menevät nurin. Siksi kokoan muutaman oman ajatukseni runoista tähän kolumniin. Runot ovat kuin unia. Kummatkin poimivat päivistä aiheita, jotka sitten kehkeytyvät todenperäiseksi, mutta omalakisiksi tarinoiksi. Kummissakin on intuitiivisuutta ja symboliikkaa. Unet ja runot eivät pyri selittämään itseään. Runot ovat anarkistisia. Tämä kolumni ei ole runo, koska tätä kahlitsee, kielioppi, lauserakenne, Aristoteleen luomat tekstirakenteen ideaalit ja lehden palstatila. Runolla taas on vain yksi – chileläisen runoilija Nicanor Parran määrittämä – sääntö: ”Runoudessa kaikki on sallittu, yhdellä ehdolla, tietenkin: tyhjä sivu on pistettävä paremmaksi”. Runot ovat sanojen muodostamia peilejä. Runoja lukiessa parhaiten toimivat ne, jotka tavalla tai toisella sanovat jotain tuttua. Kun runo tuntuu puhuvan itselle tutusta, se synnyttää reflektiota, virvoittaa muistoja tai saa ajattelemaan jotain tuntemaansa ihmistä. Joskus hämmentää, kuinka eri ikäiset ja eri elämäntilanteissa olevat löytävät peilin samasta runosta. Se kertonee jotain tiettyjen aiheiden ja ajatusten yleispätevyydestä. Emme ole ihmisinä niin kaukana toisistamme kuin joskus sorrumme luulemaan. Runo ei varo. Saarnoissa, kolumneissa, puheissa ja muissa viestimistilanteissa sanominen kannattaa miettiä oletettua kuulijaa tai lukijaa muistaen. Runoa ei voi tehdä niin. Runo sanoo sanottavansa vain tahtomallaan tavalla. Muokkaus mihin tahansa muuhun suuntaan särkee autonomian ja antaa ulkoisten seikkojen liuentaa runon ytimen vaille makua ja väriä. Onko runo ensi sijassa luettavaa vai kuultavaa? Iloitsen siitä, että tällä viikolla sitä voi miettiä paikallisesti kotikylämme omassa sanataidetapahtumassa – Poetry Open Mic Mänttä 2020. Tapahtuma on väkevä osoitus siitä, että runous on verevimmillään, kun minä, sinä, me haltioidumme yhdessä siitä, minne kuultu tai nähty runous raivaa ajatusten teitä.