Uutiset Elämänmeno Puheenvuoro Urheilu Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot Blogit

Minä itte ja sadan vuoden tarinat

Kyllä minä niin mieleni pahoitin… Mutta kerran myös ilahdutti. Siis Mielensäpahoittajaa. Ainakin jos on uskomista Mielensäpahoittajan Suomi  (WSOY, 2017, 277 sivua) -kirjaa, sillä siinä on yksi lause, joka alkaa: ”Kyllä minä niin mieleni ilahdutin…” Sitä en kyllä enää muista, mikä häntä ilahdutti. Tuomas Kyrön viime vuonna ilmestynyt Mielensäpahoittajan Suomi juhlisti omalla tavallaan itsenäisen Suomen juhlavuotta. Mielensäpahoittaja kävi tällä kertaa läpi jokaisen vuoden itsenäisyyden ajalta. Liki kaikista hänellä oli jotain sanottavaa, paitsi vuosista 1923 vai oliko se sittenkin 1932? Sitä hän ei itsekään oikein muistanut. Mielensäpahoittaja pohtii Suomi -kirjassaan entistä ja nykyistä maailmaa. Miten paljon asiat ovatkaan sadassa vuodessa muuttuneet, ja mitä kummallisuuksia kehitys on tuonut tulleessaan. Mielensäpahoittaja ihmettelee muutoksia yhdessä likan kanssa, joka on hänen pojan tyttärensä. Kirja raottaa myös Mielensäpahoittajan omaa taustaa, mitä aiemmissa teoksissa on saatu vain arvailla. Hän kertoo vuosikuvailuissaan vaimostaan, miten he tapasivat ja menivät naimisiin. Kuinka heille syntyi kaksi paljon odotettua, ja toivottua lasta, poikaa. Kolmas lapsi, tyttö, ei koskaan nähnyt päivänvaloa. Mielensäpahoittaja kuvaa myös sitä, miten hänestä tuli hän ja mitä hänen lapsistaan on tullut. Monesta myllerryksestäkin hän on selvinnyt, vaikka niistä ei juuri muille ole puhunutkaan. Ennen kuin nyt. Mielensäpahoittajan Suomi pureutuu oivasti nykyaikaan ja sen hömpötyksiin, samalla pohtien kaiken kehityksen mukanaan tuomien muutosten ja uudistusten tärkeyttä. Tietysti moni asia oli Mielensäpahoittajan mukaan ennen paremmin, ainakin hitusen. On myös monta asiaa, mitä Mielensäpahoittaja ei ymmärrä eikä välitäkään ymmärtää. Tuomas Kyrön tyyli kirjoittaa on lennokas ja kevyt. Teksti on helposti luettavaa ja tarina soljuu eteenpäin ongelmitta. Itse kyllä huomasin monta kertaa miettiväni, että onko tässä tarinassa ollenkaan juonta tai punaista lankaa. Toisaalta kirja oli päiväkirjamainen ja etenee vuosi kerrallaan. Teksti elää jatkuvasti nykyisyyden ja menneen välillä aikoja vertaillen, mutta se ei haittaa lukemista. Mielensäpahoittajan Suomi sisältää hauskoja oivalluksia ja saa lukijansa välillä jopa naurahtamaan ääneen, mutta kokonaisuudessaan kirja ei jättänyt mitään sen suurempaa jälkeä. Ehkä tämän voisi laittaa kategoriaan ”ihan kiva”, mutta tuskin kyseiseen kirjaan tulee tartuttua uudemman kerran. En kuitenkaan voi verrata teosta sarjan aiempiin kirjoihin, sillä en ole niitä lukenut. Hyllystäni kyllä löytyy myös kyseisen sarjan ensimmäinen kirja, johon tartun varmasti jossain vaiheessa. Uusia mielensäpahoittajia en kuitenkaan tämän Suomi-teoksen perusteella lähtisi hankkimaan itselleni tai lainaamaan kirjastosta. Mielensäpahoittaja-kirjoja ilmestyy kovalla tahdilla vuosittain, mikä herättää ainakin itsessäni kysymyksen: onkohan tämä jo liikaa? Valitsin Mielensäpahoittajan Suomen lukuhaasteeni toiseksi kirjaksi, koska kaipasin jotain kevyttä lukemista.  Sitähän Mielensäpahoittaja totta tosiaan oli. Aiheeltaan tämä kirja sopii mielestäni Helmet-lukuhaasteen kohtiin 4. Kirjan nimessä on jokin paikka, 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä ja 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Itse sijoitan kirjan kohtaan 17. Ihan vain siitä syystä, että se vaikuttaa mielestäni kaikista näistä neljästä vaihtoehdosta hankalimmalta. No, nyt se on kuitattu. Seuraava kirja minulla on jo menossa, se on  Kjell Westön   Rikinkeltainen taivas . Kirjailijan tuotanto on minulle uusi tuttavuus, joten mielenkiinnolla tutustun tähän teokseen.   Kirjoittanut Tuomas Kyrö. Kustantaja: WSOY. Julkaistu elokuussa 2017. Sivumäärä: 277