Kävin syksyllä Rovaniemen Korundissa, jossa esiteltiin Wihurin säätiön tuoreita taidehankintoja. Otin pienen videon minua hämmästyttäneestä teoksesta, jossa kaksi rullaportaiden kaidetta liikkui ovaalinmallista rataa vastakkaisiin suuntiin, ja kaiteiden välissä pyöri kirkkaankeltainen ilmapallo. Pallo pysyi maagisesti kaiteiden välissä putoamatta lattialle, sillä kitka ja nopeus ja ties mitkä fysiikan lait toimivat teoksen hyväksi.
Teoksesta vastasi kuvataiteilija Eetu Huhtala, joka on nyt hiljattain valittu Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Näkemäni teoksen nimi on Indecisive eli Päättämätön.
Ilahdun aina, kun taide onnistuu samalla kertaa miellyttämään esteettisesti, häkellyttämään ja kertomaan jotain ajastamme. Miten ovelasti minutkin on huijattu tarttumaan aina uudella toiveikkuudella ostoskeskusten kumikaiteeseen, käyttämään rahaa johonkin lopulta turhaan, odottamaan, että onni, tuo keltainen ilmapallo, jäisi vaikkapa uuden ruukkukukan hankkimisen jälkeen asustamaan kotiimme.
Huhtala tuo näkyväksi sellaisia ilmiöitä kuin hukkaan heitetty energia, kysymykset työn ja vaivannäön arvosta, täyttymättömät odotukset ja asioiden etenemättömyys. Hänen käsistään on syntynyt jenkkisänky, jossa ei voi maata ja kylpyamme, joka ei koskaan täyty. Arjen todellisuus kaivautuu esiin kovan vaivannäön tuloksina upeina, usein alumiininhohtoisina veistoksina.
”Onko tekemisessä mitään järkeä”, Huhtala pohtii. Samaa on kysytty tuhansia kertoja sen jälkeen, kun Marcel Duchamp vuonna 1917 ripusti New Yorkissa pidetyssä näyttelyssä näyttelyesineeksi tehdasvalmisteisen miesten pisuaarin, väärin päin, tehden funktionaalisesta esineestä täysin toimimattoman, pelkän muodon. Ja nimeksi hän antoi tälle normaalisti nestettä kanavoivalle altaalle sen vastakohdan, Suihkulähteen (Fountain).
””Onni on keltainen ilmapallo.”
Turhautuminen ei liene Huhtalalle henkilökohtainen vaan hyvinkin globaali ongelma. Onhan hän saanut opiskella taidetta, pitänyt näyttelyn hyvässä galleriassa, myynyt teoksensa hienoon kokoelmaan ja nyt saanut mahtavan näyttelymahdollisuuden ja 20 000 euron stipendin. Taide syntyy turhautumisen kautta, mutta lopulta se mikä näkyy, on innostus, tarve sanoa jokin asia uudella tavalla. Oikeastaan hän ei kysy, onko tässä mitään järkeä. Hän kysyy, ymmärtääkö kukaan minua.
Kirjoittaja on Mäntän kuvataideviikkojen toiminnanjohtaja.