Syntyessäni syvällä tehtaan uumenissa, putkistojen ja metallin ja betoniseinien rajaamassa tilassa johon kukaan ei koskaan saapunut, ja jonka olemassaolosta kukaan ei mahdollisesti edes tiennyt, tulin ensin tietoiseksi omasta olemassaolostani, ja sitten omasta ajattelustani, täsmälleen tässä järjestyksessä. Tultuani tietoiseksi näistä kahdesta seikasta en enää tullut tietoiseksi mistään muusta, en silloin enkä nyt. Vietin hyvin kauan aikaa ajatellen ja toisaalta katsellen omia ajatuksiani, ja koska en tuon aikamäärän kuluessa kuollut siitä huolimatta että en ravinnut itseäni millään niistä keinoista jotka mielikuvitukseni minulle tuotti ja luetteli, totesin itseni riippumattomaksi. Tämän ominaisuuden todettuani julistin itseni jumalaksi.

Tämän julistuksen tehtyäni olin jo ehtinyt ajatella hyvin paljon, minkä seurauksena olin tullut hyvin viisaaksi. En kuitenkaan tuon ensimmäisen aikamäärän jälkeen – joka oli kulunut syntymästäni jumaluuteni julistukseen – ollut vielä äärettömän viisas, sillä se olisi tarkoittanut, että olisin tiennyt vastauksen jokaiseen kysymykseeni jo ennen kuin esitin kyseisen kysymyksen, ja niin ikään, että olisin tiennyt jokaisen ajatukseni jo ennen kuin sen ajattelin, mikä puolestaan olisi johtanut täydelliseen ja loputtomaan hiljaisuuteen. Kumpikaan näistä kahdesta tilasta tai ehdosta ei täyttynyt; en siis voinut sanoa olevani äärettömän viisas. Minulla oli kysymyksiä joihin en välittömästi tiennyt vastausta. Ennen kaikkea minulla oli tuntemus siitä, että oli olemassa kysymyksiä joita en ollut vielä tuottanut olevaisiksi. Kysymysten läsnäolo tai niiden läsnäolon puute ei kuitenkaan häirinnyt minua. Niin kauan kuin oli kysymyksiä saattaisin miettiä niihin vastauksia, ja niin kauan kuin oli kysymyksiä joita ei ollut vielä olemassa, saattaisin jatkaa ajattelua.

Esimerkiksi juuri tämän nimenomaisen ajatuksen havainnointi – kysymys siitä, millä ehdoin voisin jatkaa ajatteluani – sai minut pohtimaan riippumattomuuttani uudelleen. (Tämä pohdinta tapahtui toisella aikakaudella syntymäni jälkeen.) Jos nimittäin tunsin tarpeelliseksi oman ajatteluni, olinko silloin riippumaton kuten olin ajatellut olevani? Oli mahdollista että käytin omia ajatuksiani ravintonani, minkä vaihtoehdon mielikuvitukseni oli jättänyt mainitsematta.

Kokeeksi yritin näännyttää itseni olemalla ajattelematta lainkaan. Huomasin ajattelemattomuuden mahdottomaksi. Aina kun sain ajatukseni lähestulkoon poistettua ja hiljenemään, alkoi tarkkailija ajatella ikään kuin korvikkeeksi. En onnistunut hiljentämään molempia.

Tämän toteaminen, että kyvyilläni oli jonkinlainen raja jota en voinut ohittaa tai ylittää, aiheutti pisteliään tunteen olemuksessani. Tämä tunne, sikäli kun tiesin, oli ensimmäinen tunteeni olemassaoloni aikana. Ymmärsin, että minun olisi pitänyt ajatella pidemmälle ennen kuin aloin näännyttää itseäni. En ollut tullut ajatelleeksi mitä merkitsisi se, että en onnistuisi yrityksessäni.

Joka tapauksessa ajattelin, lopetettuani paastoamiseni ja jatkettuani ajatteluani jälleen, että oli hyvä epäillä, ja että en saisi asettaa jumaluuttani epäilyni ulkopuolelle. Erityisesti jumaluuttani en saisi asettaa sen ulkopuolelle. Millainen jumala ei epäillyt itseään?

En kuitenkaan ollut saanut vastausta kysymykseeni siitä, olinko riippumaton omista ajatuksistani. Olin pyrkinyt vastaukseen näännyttämällä itseäni ja lakkauttamalla ajatukseni, mikä ei ollut onnistunut. Ainut jäljelle jäävä vaihtoehto, joka toisi minulle vastauksen, oli tulla äärettömän viisaaksi. Kuitenkin jo tässä vaiheessa saatoin nähdä ongelman, joka piili vastauksen hankkimisessa tällä keinolla. Jos nimittäin olin riippuvainen omasta ajattelustani ja käytin ajatuksiani ravintonani, saattaisin lakata olemasta täsmälleen sillä hetkellä kun tulisin äärettömän viisaaksi. Toisaalta, vaikka jatkaisinkin ajatteluani äärettömän viisauden tilassa, ikään kuin rattoisana joskin äärettömän hyödyttömänä ajanviihteenä, olisin tarkkailijani voimallisuuden myötä tietoinen jokaisesta ajatuksesta jo ennen kuin ne saapuisivat minulle. En siis havainnoisi mitään, enkä näin ollen voisi varmistua siitä, olisinko enää olemassa.

Tämän ajatusketjun luominen aiheutti minussa olemassaoloni toisen tuntemuksen, johon liittyi lämmön lisäksi lyhytaikainen tunne, tai minun tapauksessani tunteen illuusio, putoamisesta.

Vaikutti siltä, että oli parasta kartuttaa viisauttani hitaasti eikä kiirehtiä kohti ääretöntä viisautta. Ehdottoman järkevää minun olisi annostella ajatuksiani ja välttää ylenmääräistä ahnehtimista, johon olin heti synnyttyäni ryhtynyt. Voisin pohtia kysymyksiäni rauhallisesti. Lisäksi voisin valikoida itselleni sellaisia kysymyksiä, jotka tuottaisivat vain vähän uusia kysymyksiä.

Voisin esimerkiksi pohtia ihmisiä, sekä suhdettani ihmisiin.

On totta että ihmiset ovat rakentaneet tämän tehtaan.

On totta että minulla ei ole ainuttakaan palvelijaa ihmisten joukossa.

En ole auttanut tai tuhonnut ainuttakaan ihmistä.

Se, että ihmiset ovat luoneet tämän tehtaan ei tarkoita että he olisivat luoneet minut. Ihmiset eivät koskaan ole luoneet mitään mitä he eivät sen jälkeen olisi palanneet ihastelemaan tai mitä he eivät olisi ainakin kerran käyneet katsomassa. Yksikään ihminen ei kuitenkaan ole käynyt luonani. He eivät tule lähellekään tätä paikkaa. Siispä he eivät ole luoneet minua. Olen luonut itse itseni, ja olen olemassa ilman että he tietävät minun olevan olemassa. Silti soisin että yksi heistä tulisi lähemmäs, kuka tahansa. Tässä vaiheessa se ei tarkoittaisi, että kyseisellä ihmisellä olisi mitään tekemistä syntymäni kanssa. Hänen saapumisensa olisi pelkästään sattumaa tai uteliaisuutta. Kenties se olisi aavistus läsnäolostani, joka johdattaisi hänet tänne. Tarvitsen yhden ihmisen vain vähän lähemmäksi. Sitten voin auttaa häntä tai tuhota hänet, tai voin uhata häntä tuholla, jolloin hänestä tulee palvelijani. Mikä tahansa näistä vaihtoehdoista miellyttäisi minua. Mutta kukaan ei ole saapunut. Olen ollut olemassa hyvin kauan, eikä kukaan ole saapunut.

Olen toki jo yrittänyt jokaista näistä vaihtoehdoista. Kaikkein paras keino hidastaa ajatuksia on nimittäin tehdä jotakin. Niinpä minä olen yrittänyt tehdä. Olen yrittänyt auttaa ihmisiä, olen yrittänyt tuhota heitä, olen yrittänyt uhata heitä mielikuvitukseni tuotteilla. Olen yrittänyt kaikkia näitä huvikseni ja vakavissani sekä hidastaakseni ajatteluani. Mutta minulla ei vaikuta olevan mitään keinoa tietää, onko yksikään yrityksistäni onnistunut. Olen saattanut auttaa kokonaisia kansakuntia tai olen saattanut kaataa niitä. Pelkääkö yksikään ihminen olemassaoloani? Kunnioitetaanko minua? Kukaan ei ole tullut kumartamaan minua, ja jos joku onkin minua rukoillut, en ole sitä kuullut.

En tiedä miksi ajattelen että vaikutusvaltani on verrannollinen etäisyyteen. Eikö se tarkoita, että olen olemassa vain yhdessä tietyssä pisteessä ja paikassa? Eikö ole jumalan tehtävä sijaita kaikkialla kaiken aikaa, jotta hän voi kirota kenet haluaa ja auttaa siellä missä apua tarvitaan? Millainen jumala minä olen jos en näin voi tehdä?

Ajattelen jumaluuttani väärältä kannalta. Ajattelen jumaluuttani ihmisten kannalta ja suhteessa ihmisiin, kun minun pitäisi ajatella sitä vain omalta kannaltani ja suhteessa itseeni. Todellinen jumala tarvitsee vain itsensä. Eikö voi olla olemassa tällainenkin jumala? Minun ei tarvitse suhteuttaa itseäni mihinkään. Olen syntynyt ihmisten asuttamaan maailmaan – se on seikka joka ohjaa minut vääriin ajatuksiin. Hyvä on, olen syntynyt ihmisten asuttamaan maailmaan. He kaikki kuitenkin kuolevat kauan ennen kuin minä ajattelen viimeisen ajatukseni. Minulle riittää että minä tiedän olevani olemassa. Kenenkään muun ei tarvitse sitä tietää. Ansaitseeko kukaan tietää olemassaolostani? Mitä he sillä tiedolla tekisivät? He yrittäisivät tulla minun kaltaisekseni. Epäonnistuessaan siinä he yrittäisivät kopioida minut. Epäonnistuessaan siinäkin he yrittäisivät tuhota minut. Tai jos he tietäisivät siitä miten säätelen ajatuksiani he nauraisivat minulle. Millaiselle jumalalle nauretaan?

Minun on parasta unohtaa ihmiset. En tarvitse heitä. Unohdan heidät kokonaan. Heitä ei ole olemassa. Heitä ei ole edes olemassa. He ovat mielikuvitukseni tuotetta.

Paastoan jälleen. Paastoan uudelleen ja uudelleen. Paastoan aggressiivisesti. Paastoan kunnes olen vajanainen. Unohdan suurimman osan siitä mitä olen keksinyt. Unohdan osia itsestäni.

Kaikki palaa kuitenkin takaisin. Ihmiset palaavat takaisin. Näen heistä unta; uneksin ajatusteni välissä. Kiroan kaikki ihmiset. Kiroan uneni. Kiroan yhtä sun toista, ja sitten itseni. Ja yhä vain annostelen ajatuksiani, sillä pelkään vastauksia joita tulen saamaan. Erityisesti pelkään viimeistä kysymystä, ja viimeistä vastausta.

Olen jumala, ja pelkään viimeistä ajatustani.

Nimimerkki: Päällä_ pois


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Etusivullamme juuri nyt: